Oikeassa olemisen oikeus

Frendi Afrikasta tuli kylään. Juttelin sillekin tästä asiasta, mikä minua jotenkin kovasti hämmentää. Nimittäin siitä, että miksi ihmeessä elämäni oli elinvuosien 30-40 niin kamalaa. Olin äreä ja pahantuulinen. Masentunut. Töissä oli pääasiassa kamalaa, miesten kanssa kamalaa, kaverisuhteissakin oli ongelmia. Olin varmaan aika kamala ihminen noin lähtökohtaisesti. Sinänsä hienoa, että tuolta vuosikymmeneltä on kuitenkin tarttunut mukaan ystävyyksiä, jotka ovat tuonkin hullunmyllyajan kestäneet.

Olen tullut siihen tulokseen, että varmaan yksi yleistä hyvinvointia edistävä asia on ollut, mikäs muukaan kuin ah niin trendikäs luopuminen. Ja nimenomaan luopuminen oikeassa olemisen oikeudesta. Jotenkin näen, että tuo ilmiö on aika pitkältä taustalla kaiken maailman nettivänkäämisessä. You know, tutkimus kertoo, että lasten nukuttamisessa valkoinen peitto on paras tapa, niin ensimmäinen kommentoida kiirehtii kertomaan, että meillä on aina käytetty punaisia peittoja ja muksut ovat olleet pitäjän unimestareita. Johon seuraava vastaa, että väärin sammutettu, minun lapset ovat nukkuneet valkoisella peitolla ja ovat therefore tulevia presidenttejä. Vittu ketä kiinnostaa. Lehdet ja netti ovat täynnä juttuja, joien perusteella teen asioita väärin, mutta ei minua rehellisyyden nimissä kiinnosta mennä avautumaan kommentteihin ja todistamaan oman elämänsä tarjoaman todistusaineiston perusteella lehtijuttu on niin väärässä ja minä oikeassa.

Onneksi nettikeskustelut ja facebook-kommentoinnit eivät olleet kovin yleisiä vuosina, kun itse kärsin tuosta syndroomasta. Mutta sovelsin menetelmää tehokkaasti töissä ja muussa elämässä. Vänkäsin ja vänkäsin ja voin pahoin. Sain hankalan akan maineen ja polttelin siltoja. Sitten jossain vaiheessa aloin tajuamaan, en varmaankaan kauhean tiedostetusti, että miten turhaa touhua. Ja sen jälkeen elämäni on ollut parempaa. Joskus joutuu tilanteisiin, missä ei voi olla vänkäämättä. Niistä tilanteista pitää vaan lähteä pois. Edellinen työpaikkani oli tämmöinen tilanne. Pohdin monesti kollegani kanssa oikein ääneen, et nyt päätän vaan olla välittämättä, otan vastaan ja toimitan, that’s it, vaikka kuulostaisi miten hullulta. En kyennyt, joten otin loparit.

Ehkä koetan nyt miettiä Mies-asiaa tältä kantilta eli koettaa hyväksyä tappio. Lopettaa päänsisäinen vänkääminen, että kyllä tästä ois voinut tulla jotain, jos Mies ois vaan uskaltanut heittäytyä tunteidensa vietäväksi. Hyväksyä, että olin väärässä tai paremminkin, että nyt kävi näin, ei voi mitään ja että tämä ei ollut mikään kilpailu, missä voitetaan tai hävitään, että itsetunnon kolhiintuminen on täysin merkityksetöntä. Tunteet ovat monimutkaisia ja siksi hienoja. Nyt pitää vaan päästä eroon kaikesta ylimääräisestä tunnekuorrutuksesta mikä Mies-asiaan liittyy ja toivoa, että jäljelle jää vaan pieni nokare jotain, joka on varmaan rakkautta. Rakkautta, joka ymmärtää, että luopumista on vaan jatkettava ja se on tie eteenpäin.