Onnellinen ja surullinen yhtäaikaa

Eilen oli vaikea päivä. Oli Miehen takia mieli maassa. Tokikaan ei tietenkään niin pahasti, etteikö visiitti tallille olisi sitä parantanut. Hevonen <3!

Tallimatkalla kuuntelin Yle Puhetta. Siellä tuli ohjelma self-help -kirjoista. Suosittelen. Erityisesti tykkäsin Katri Mannisen suorasukaisesta argumentoinnista. Verenpaineet sen sijaan hetkellisesti nosti Kati Reijosen mäikääminen siitä, miten hän ei halunnut terapiaan ”vatvomaan isäsuhdettaan” vaan halusi vastauksia. Ei ole ensimmäinen kerta, kun terapia dissataan pelkäksi menneisyydessä märehtimiseksi. Eräs NLP-kurssin käynyt kaverini huokaili, että terapia on niin negatiivista.

Huoh!

Haluan nyt ite kertoa oman tarinan siitä, mitä terapia on tehnyt mun elämälle. Kävin psykoterapiassa kaksi ja puoli vuotta. Luulen, että sen ansiosta selvisin sillä hetkellä akuutista duunikriisistä ja J:stä – suhteesta ja erosta. En silloin tajunnut, että sillä koko prosessilla oli myös pidemmän aikavälin vaikutukset. Olin tosi kiitollinen, että sain tukea akuuttiin kriisiin, mutta muistan pohtineeni, et noh, onko tästä nyt oikeasti mitään hyötyä.

Nyt alan pikkuhiljaa tajuamaan, että todellakin oli.

Kuten sanottu, eilen oli kurja päivä. Olen supersurullinen Miehen takia. Samalla mietin, että miten on mahdollista olla elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen. Siis onnellinen ja surullinen samaan aikaan? Häh?

Kun kipuilin (ah, mikä sana) J:n kanssa muutama vuosi sitten, oli koko elämäni yhtä kiukkua ja raivoa. Myös itseäni kohtaan. Minun oli todella vaikeaa erottaa huonon suhteen aiheuttama paha olo kaikesta muusta. Siispä raivosin koko maailmalle. Itseäni soimasin. Että en kelpaa kenellekään, kun olen tämmönen ja tommonen. Kamalaa aikaa. 

Nyt huomaan, että jotenkin osaan lokeroida tunteitani paremmin. En anna suruni muuttua yleiseksi angstiksi tai paremminkin, se ei vaan muutu. En todellakaan ole mikään NLP-kurssia käynyt sertifioitunut aivovoimailija, vaan kovasti tunteella elävä ihminen. Vaikka töissä Miehen vieressä istuminen sattuu, siellä on silti mukavaa ja nauran ja höpöttelen kuin ennenkin. Koska siltä vaan tuntuu. Voin olla samalla iloinen ja kepeä ja surullinen. Erittäin outoa.

Kun Miehen kanssa edellisen kerran asiasta juteltiin, sanoin, että sydänsuru hänen vuokseen on kuin krooninen kipu. Välillä sen kanssa pärjää paremmin ja joskus huonommin. Haluan uskoa, että syy tähän on terapiassa. Että jotain sieltä tarttui mukaan. Vähintäänkin osaan miettiä, kun paha olo iskee, että hengitä, se menee pois jossain vaiheessa. Ja niin se menee. Joskus kipu Miehenkin aiheuttama kipu väistyy. Tuskin kauhean pian, mutta kyllä se poistuu.

Suosittelenko sitten terapiaa kaikille? En, koska inhoan itse niitä, jotka ovat saaneet jostain elämäänäs potkua, ja sitten tyrkyttävät sitä kaikille. Esimerkiksi työpsykologi on parempi arvioimaan onko just sulle hyötyä terapiasta. En myöskään tyrkytä kaikille hevosharrastusta, vaikka se onkin itelleni henkireikä. Enkä kissoja. Ne perkeleet herättää neljältä aamulla.