Puhu Nuuksiosta, päädy Nuuksioon
Pieni päivitys vetovoimanlaki-hommeleista.
Viikonloppuna ja maanantaina juttelin kahdenkin ihmisen kanssa Nuuksiosta ja Caiuksen tallista (lähinnä siitä, että siellä asuu hienon hieno suokkiori Köyhien Ystävä). No, sitten tiistaina heräsin ja lueskelin Facebookia ja näin, että Nuuksioon kadonneen suokin Pähkinän etsinnät jatkuvat. No, hei loma eikä muuta tekemistä. Eikun Nuuksioon ja tarpomaan sinne korpeen hevosta etsimään. Ja meidän etsintäpartio lähti vieläpä liikkeelle Caiuksen tallilta (tai kuka sitä nyt nykyisin pitääkään, vähän arka aihe hevoispiireissä…). Kotimatkalla luulen bonganneeni itse Köyhien Ystävän tarhassa.
Minusta tämä on loistava esimerkki vetovoimanlaista ja sen toimivuudesta. En tosin viitsinyt sanoa kadonneen ja sittemmin onnellisesti löytyneen hevosen omistajalle, et mä niinku ikäänkuin aiheutin sen, et tipuit tonttiin ja heppasi katosi paikalta ja pelkäsit 30 tuntia, että se on pudonnut suonsilmäkkeeseen :-D.
Alamme lähestyä ns. vuosipäivää eli sitä aikaa, kun mun ja Miehen tunteet roihahti liekkeihin. Suru iskee päälle, ei voi mitään. Koetan silti pitää nenää pinnan yläpuolella. Koska moni asia on niin hyvin.
Hevonen oli eilen mitä mainioin kentällä ja ihan ite keksin sille harjoituksia, mistä hän syttyi (paljon laukannostoja, ylläri). Ehkäpä olen oppinut ratsastamaan?
Näin myös eilen lapsuuden ystävää ja vaihdoimme kuulumiset yhteisen ystävän ja hän sisarustensa tilanteesta. Kurjia uutisia siltä rintamalta. Tuli sellainen olo, että olen kyllä varsinainen onnenpossu ja siitä pitää olla kiitollinen joka päivä. IHAN joka päivä.
Kohta lähden ajelemaan kotikonnuille. En malta odottaa, että saan ottaa mummolassa lomailleet kisulit syliin.
Reissuun otan mukaan myös fillarin. Joka päivä vähintään 15 kilsaa fillarointia ja tunti suppailua. That’s the plan…
