Flippasin tänään (myöhemmin päivällä tajusin, että koska menkat eli pinna oli siksi kireällä. Jee eli en olekaan tekemässä paluuta vittuuntumiseen normiolotilana).

Flippasin, koska ystävä otti yhteyttä ja suositteli minulle kirjaa, jonka avulla voisin oppisin tuntemaan itseni ja tekemään nettideittiprofiilin, jolla varmasti onnistuisin (ystäväni on NLP-kultin jäsen ja uskoo Tonyn (whoever he is) neuvojen ratkaisevan kaiken mahdollisen maailmassa. Nyt Tony on vissiin kirjoittanut kirjan sinkuille). 

Ensinnäkin, miten voi olla minun sinkkuus niin kiinnostavaa, että saan ihan liian usein näitä hyvää tarkoittavia vinkkejä, joiden avulla pääsisin eroon tästä siviilisäädystä. Okei, fair enough, olen perustanut yhden nettideittipalvelun vuosia sitten ja olen “brändännyt” itseni sinkuksi ja puhun sinkkuudestani avoimesti, mutta se, että se on joillekin suoranainen pyyntö jakaa neuvoja, on minulle ihan käsittämätön mysteeri. 

Avauduin tästä kaverille, joka kysyikin, että pyysitkö tältä kaverilta neuvoa? NO EN. Helvetti. Tyyppi otti minuun yhteyttä pitkästä aikaa, kenties ekan kerran puoleen vuoteen.

Toisekseen, olen aika monessa yhteydessä jo ilmaissut, että nettideitti ei ole minua varten. Niin miksi silti sitä pitää aina tyrkyttää?

Perustellaampa vielä kerran tämä minun nettideitti-inhoni.

Kyllä, olen perustanut nettideittipalvelun. Kun minua ensimmäistä kertaa haastateltiin asian tiimoilta ja toimittaja kysyi, että mitä mieltä olen siitä, että nettideittailijoille tulee helposti fiilis, että out there on jotain vielä parempaa eikä siksi sitouduta, vaikka hyvältä tuntuisikin, vaan jatketaan profiilien selailua ja deittailua, tajusin, että ei helvetti mihin paskaan olen käteni pistänyt? Että OIKEASTIKO ihmiset ajattelevat ja toimivat noin?

No, kyllä. Kaikki respect Tinderin perustajille siinä mielessä, että he onnistuivat luomaan sovelluksen, joka saa ihmisten primitiivisimmät ja ikävimmät luonteenpiirteen esille. Joko se on ollut lucky shot tai taustalla on jotain todella syvällistä psykologista osaamista.

Fair enough, nro 2. Minulla on ystäviä, jotka ovat löytäneet miehen Tinderistä. 

Eli ymmärrän, että se myös joskus toimii. Jotkut ovat vaan hemmetin onnekkaita, jotkut sitkeitä ja jotkut eivät vaan ehkä ole niin tunneihmisiä kuin minä eli ehkä parisuhteen muodostamiseen ei vaadita rakastumista, vaan se, että hei, toi tyyppi on kiva ja meillä on kivaa yhdessä ja näköjään seksikin toimii, riittää.

Toisaalta minulla on myös kavereita, jotka ovat käyneet yli sadoilla (SADOILLA!!!!) Tinder-treffeillä ilman mitään järkevää tulosta ja kaikki Tinderiä käyttäneet kaverit ovat kokeneet myös nettideittailun nurjat puolet. Tämäkin portaali on täynnä katkeria tilityksiä, miten ikävää kohtelua siellä on saatu.

Minusta nettideittailu yksinkertaisesti saa ihmisistä heidän huonot puolensa esiin. Olen nimittäin varma, että nekin, jotka Tinderissä etsivät sitä aina vaan parempaa ja jotka eivät vastaa viesteihin tai jos vastaavat, niin ilkeästi, poistavat mätseistä with no reason eivätkä lähetä mitään viestiä treffien jälkeen, käyttäytyisivät aika tavalla toisin, jos tapaisivat kivan naisen/miehen ulkona nettideitti/tinder/sinkkukontekstista. Tutustuisivat ihmiseen kaikessa rauhassa ja sitten tajuaisivat, et hei, mähän diggailen tosta tyypistä ja sinkkukin se on. Lottovoitto.

Ihmiset ovat myös erilaisia. Olen entistä enemmän varma siitä, että on tunteellisia ihmisiä ja sitten niitä, jotka eivät ole niin tunteellisia. Muistan kun eräs ystäväni, joka oli ahkera deittailija, sanoi minulle, että sä olet niin herkkä ihminen, että ymmärrän hyvin, että sinulle on tämä vaikeaa. Hän tapaili silloin tulevaa aviomiestään ja oli häneen kovin tykästynyt mutta sanoi suoraan, että joo, kyllähän se kirpaisisi jos tämä mies hänet nyt jättäisi, mutta ei kuitenkaan kovin paljon. Koska “en ole niin herkkä, luultavasti jatkaisin deittailua tyyliin seuraavana päivänä”. 

Erityisen hassua tässä tilanteessa oli se, että jos meidät olisi pistetty rinnakkain, jututtettu 10 minuutti tai jopa tunnettu puoli vuotta, niin about 95% olisi sanonut, että HÄN on herkkä ja minä en. Hän oli hyvä ihmistuntija. Samaa ei voi sanoa monesta muusta. 

Eli, uskon, että olen yksinkertaisesti liian herkkä nettideittailuun. Aivan kuten työelämässäkin, minulle on turha tulla sanomaan, että älä ota henkilökohtaisesti, jos joku tunnettu hankala asiakas keuliin ja vittuilee. Otan silti. Samoin deittailussa. Pitäisi varmasti ajatella, että huono käytös kertoo enemmän toisesta kuin minun viehätysvoimasta tai sen puutteesta, mutta en voi. Pahoitan mieleni.

Totta kai olen tavallaan kateellinen ihmisille, jotka ottavat (netti)deittailun kevyesti eivätkä turhia stressaa urpoista ja huonoista kokemuksista. Way to go. Nämä ihmiset varmasti löytävät ennen pitkää kumppanin tältä tieltä. Ja kyllä, ymmärrän, että juurikaan missään muualla ei vapaita ihmisiä tapaa ja hyväksyn sen, että näin tietyllä tapaa rajoitan mahdollisuuksiani.

Mutta nyt olen lopullisesti sulkenut sen oven. Tuntuu hyvältä ja vapauttavalta. Varsinkin, kun päätös ei perustu vihaan ja katkeruuteen vaan siihen itsetuntemukseen, mitä tämä kirjaa suositellut kaverini epäili minulta puuttuvan. Herkkänä ja tunteellisena ihmisenä valitsen kasvokkain kohtaamiset ja määrän sijasta laadun.

Rakkautta päivään! <3