Treffasin taas J:n. Keskustelut aiheuttavat major takapakin Miehen suhteen. Tai sitten major takapakki tuli muutenkin. Mahdollinen muu syy on tietysti se, että loman ansiosta en nähnyt Miestä ja joo, huomasin, etten ajatellut häntä niin paljon mutta toisaalta kun ajattelin, ajattelin myönteisesti. Nyt kun taas ollaan täällä töissä, koen vahvasti hänen käytöksen muutoksen minua kohtaan. Muutos on pieni ja se vielä pienempi, kun matkustamme yhdessä, mutta silti se tuntuu pahalta. Nyt on jotenkin aika tuskainen olo. Varsinkin kun eilen tuskailin ahdistustani töissä ja sanoin, että työt (pääasiassa ne) ja ihmissuhteet ahdistavat. Hetken päästä Mies pakkasi kamansa ja painui kotiin töihin. Hän ei tee sitä koskaan, joten epäilen, että ahdistus tarttui. Hän on herkkä mies. Huomenna toivottavasti löytyy hetki kahdestaan, että voin kysyä.

No oli miten oli. Liian paljon tätä pyöritän päässäni, joten parempi kirjoittaa kela pois.

En tosiaan tiedä miten järkevää vanhoja asioita on käydä exän kanssa läpi. Välillä se tuntuu aivan turhalta itsekidutukselta. Ei niin, että minulla olisi sellaisia tunteita J:tä kohtaan, mutta koska peilaan asiat tietysti siihen mitä tapahtui Miehen kanssa.

J nimittäin pretty much myönsi, että järkeilemällä hän päätyi ratkaisuunsa. Että mietti, että mites käytännönasiat, no eihän ne nyt järjesty ja että kestääkö suhde mun kanssa kuitenkaan, entäs jos tämä onkin vain laastarisuhde. Ja että ”olisi pitänyt vaan mennä tunteella”. Niinpä niin. Käytännönasiat järjestyy aina ja miksi oletus on aina, että uusi suhde ei kestä? Mahtaakohan edes tilastot tätä puoltaa, kysyn vaan.

En pääse Miehen päähän, mutta sen verran insinööri sekin on, että taatusti on pyörinyt ihan sama kela päässä. Ja nämä miehet ovat sentään herkkiä ja tunteellisia kavereita. Ja silti heille tai no ainakin J:lle oli helpompi kuunnella järkeä ja lähestyä asiaa siltä kantilta, että epäilys ja epäusko olivat johtavia tunteita. Hassua sinänsä, että juurikin eilen luin tästä aiheesta. Miten uuden oppimista (ja kai tätä voi soveltaa myös yleisesti ottaen uuteen ja tuntemattomaan) ei saisi lähestyä epäillen, koska se pilaa koko homman. MOT. Ainakin siis minun kantiltani.

Toinen keskustelu liittyi siihen miten J:lle kanssani oleminen oli pakoa jostain (koskaan ei ole selvinnyt että mistä, ilmeisesti vaan yleisestä pahasta olosta) ja miten hänestä oli ihanaa olla olemassa vain minulle, olla täydellisesti läsnä ja siinä tilanteessa olin vain minä, minä, minä. Mies tuskin pakeni mitään, mutta totta kai sama meininki oli hänenkin kanssa – vain me kaksi. Kyllähän hänkin erokeskustelussa numero 4 pohti, että miten hän tunsikin niin paljon kun olimme kahdestaan. Positiivista tässä on se, että koen itse olevani huono keskittymään, räplään puhelinta ja touhuan, mutta ilmeisesti kuitenkin kykenen olemaan toiselle ihmiselle läsnä, koska eihän tämä ole yksisuuntainen tie. Koetetaan laskea tämä nyt hyväksi puoleksi. Ehkäpä jopa syyksi, miksi nuokin suhteet jatkuivat niin pitkään kuin jatkuivat. 

Mutta siis, eihän se ihme ole, että sattui ja sattuu. Noin syvistä tunteista kun tempaistaan väkisin irti ja taas yksin maailmaan missä rehellisyyden nimissä tarjolla on vain ei-läsnäolevaa seuraa.

Kolmas asia mikä jäi pyörimään mieleen oli taas tämä sama asia, mitä olen pohtinut. Että miksi olen niin tahdoton ja toisen valintaa/päätöstä odottava. Se ei ole minulle yhtään luonteenomaista. Olen hyvin ratkaisukeskeinen, välillä liikaakin. Tässäkin asiassa ona suuri kiusaus jossitella, mutta ei lähdetä siihen. Seuraavan miehen kohdalla otan aktiivisemman otteen. Asioista pitää pystyä keskustelemaan. Vähintäänkin suhde loppuu ennen kuin se menee liian tuskaiseksi. Ja ehkä silloin voi käydä jopa niin, että mies palaa, kun on hetken miettinyt asioita.