J on minun viisi vuotta sitten loppunut 1,5 vuoden mittainen suhde.  

Suhde J:n kanssa alkoi vähän kuin vahingossa. Vaikka tietyt parametrit ovat yhtäläisiä Miehen kanssa, niin silti koen, että tilanne oli erilainen. 

J oli siis myös työkaveri ja myös varattu. Hauska tyyppi. Siksi olikin helppoa myöntyä, kun hän bileiden jatkoilla baarissa kysyi, että voiko tulla mun sohvalle nukkumaan, koska hän ei vaan halua olla yksin. Mietin hetken, että mulla ei ole sohvaa, joten se tarkoittaa, että nukumme vierekkäin. Sitten mietin, et fine, J on niin kiva, että jos päädymme harrastamaan seksiä, se ei haittaa. Oli ollut vähän kuiva kausi. 

No, päädyimme harrastamaan seksiä. Totta kai. Siihen yhteen kertaa homma melkein jäikin, mutta sitten päädyimme taas minun luokseni ja sitten taas ja niin päin pois. 

J oli loistava sängyssä. Ihan mieletön. Koin hänen kanssa varmaan kaiken mitä kuka tahansa seksistä pitävä toivoo kokevansa. Siihen jäi koukkuun. 

Meistä tuli myös todella läheisiä. J osasi myös puhua. Olla herkkä. Mieskin on herkkä, mutta hiukan eri tavalla, ei niin verbaalinen. Herkät miehet, ne kai on mun heikko kohta. Herkät miehet ovat hyviä sängyssä. 

J:n kanssa suhde vaan meni liian pitkälle. Olin myös tuohon aikaan muutenkin stressaantunut, onneton ja masentunut. Pinnaa kiristi ja olin suhteen loppuaikoina aivan kamala J:lle. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että en todellakaan ollut henkisesti siinä jamassa, että olisin voinut olla parisuhteessa. Kenenkään kanssa. 

Kun kaikki loppui, olin paskana puoli vuotta. Erosimme abaut näihin aikoihin ja muistan ajatelleeni perheen pikkujouluissa, juuri ennen joulua, että hei, nauroin juuri kunnolla ensimmäistä kertaa eron jälkeen.  

Se kesä oli kamala. Nyt tilanne on onneksi toinen. Mies ei pilaa minun kesääni. Sikäli outoa, että koen edelleen, että suhde hänen kanssaan oli huomattavasti merkityksellisempi ja minut todella onnelliseksi tekevä. J:n jälkeen olin varma, etten koskaan tapaa enää ketään kehen ihastun kuin häneen. Nyt on samat fiilikset Miehen suhteen, mutta silti osaan ottaa asiat rauhallisemmin. Välillä pelkään, että otan asiat lunkisti siksi, että edelleen toivon, että hän muuttaa mielensä (itseasiassa pitäisi nyt sanoa että USKON, että hän muuttaa mielensä). Toivottavasti tässä on kuitenkin jotain oikeaakin toipumista. 

Aion nähdä J:n uudelleenkin. Kaverina. Kaipaan varmaan vaan lohdutusta ja jotenkin sitä on helpompi hakea ihmiseltä, jonka kanssa on ollut todella läheinen. J pystyi myös kertomaan tarkemmin tunteistaan, joita hän koki kun tilanne oli niin sanotusti päällä. Mies hokee vaan, että ei tiedä. Ehkä ymmärrän paremmin Miestä nyt. 

On myös vaan kivaa, että puhelimen kontakteissa on joku mies, joka vastaa aina. Koetan kuitenkin olla säästeliäs viesteissä. 

Onhan tämä taas vähän tulella leikkimistä. Kyllähän sen nimittäin huomasi aika nopeasti, että miksi me niinkin kauan roikuttiin kimpassa. Kun kahden ihmisen välillä on yhteys, niin se ei näköjään mihinkään häviä. Luulen, että myös J tajusi sen. Ja minusta tämän tajuaminen oli tosi hyvä juttu. Nyt nimittäin viimeistään tiedän, että kyllä mä tiedän. Siis sen, että milloin on kyseessä  Se Oikea. Niiden kanssa on vaan helppoa. Kuten Miehen. Sen kanssa on vaan niin helppo olla. 

Olen siis alkanut perehtymään vetovoiman lakiin Rhonda Byrnen kirjojen kautta. Positiivisen ajattelun tärkeyttä on toitotettu jo vuosikausia. Jopa niin kauan, että on ehditty tutkimaan sen haitallisuutta.

Olen ollut ennen kovinkin positiivisen ajattelun vastainen. Ei minulle itse positiivisuutta mitään vastaan ole, mutta mielestäni sellainen väkisin positiivisuus oli vaan perseestä. Ja kaipa olen edelleen sitä mieltä, koska nyt positiivinen ajattelu tuntuu luontevalta siksi, että, niin, olen vaan huomattavasti myönteisempi ihminen. En tiedä, ehkä joku alitajuntainen työstäminen on päässyt tiettyyn pisteeseen. Eikös muutokseen ensin aina suhtauduta kielteisesti?

Mutta takaisin vetovoiman lakiin. Tajusin nimittäin ystäväni kanssa sparrailessa, että en ole koskaan myöntänyt ja sanonut suoraan, että haluan parisuhteen. Päinvastoin, minulla on ollut sellainen tunne, että on täysin annettua, ettei minulla ole koskaan poikaystävää. No, eipä ihme, ettei ole.

Tai no, oikeastaan tämä juontaa juurensa varmaan siihen perusluterilaiseen ajatteluun, jonka olen jostain äidinmaidosta omaksunut. Että ei saa toivoa sitä, mitä haluaa, koska silloin se ei ainakaan toteudu. Tai että silloin ei pety. Tai jotain. 

Muistan, kun tein terapiassa aarrekartan. Leikkasin siihen kuvan, missä oli pariskunta sohvalla, mutta miehestä näkyi vain jalat. Eli en todellakaan USKALTANUT toivoa mitään sen kummempaa. Ja mitään sen kummempaa en ole saanut.

Mitäs muita asioita kartalla oli? Siinä luki Vuosi ilman viiniä. Noh, ei ole toteutunut (oikeasti tätä en edes halua, miten typerää olisi haluta – viini on HYVÄÄ :)). Toiveita siitä, että laittaisin ruokaa (osittain toteutunut), että minulla olisi ratsastuskavereita (on toteutunut), samassa kuvassa oli myös toive, että Hevonen kulkisi kauniissa muodossa (no, hetkittäin kyllä, kovan työn tulos), että minulla olisi kiva kroppa (no, osittain toteutunut), että olisin tyylikäs (toteutunut, nyt minulla on varsin kiva ja toimiva karderoopi).

Tajusin myös, että niin paljon noin vuosi sitten toivoin suhdetta Miehen kanssa, että sekin toteutui. Että kyllä siinä varmasti tietty pointti on.

Mutta palataas siihen miksi en ole uskaltanut toivoa tai sanoa ääneen, että haluan parisuhteen. Se johtuu myös siitä, että olen rinnastanut sen suoraan siihen, että sitten pitää alkaa käymään nettitreffeillä.

Koska en halua käydä nettideiteillä.

Nyt on siis aika erottaa tämä kaksi asiaa.

En halua käydä nettitreffeillä siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiset, sekä miehet että naiset, käyttäytyvät siinä skenessä todella huonosti ja tylysti.

Olen todennut, että se aiheuttaa minulle lähinnä pettymyksiä, ei hyvää fiilistä. Ei kannata elämässä tehdä asioita, joista tulee huono fiilis. Hence, ei nettideittailua mulle. 

No niin, nyt se on sanottu. Ja nyt sanon, että kyllä, haluan parisuhteen. Tai paremminkin, haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi ja haluan, että siitä seuraa parisuhde. Näin. Koska olen rakastanut ja tullut rakastetuksi. J ja Mies, molemmat saivat minut rakastumaan ja rakastivat takaisin, mutta se parisuhde jäi puuttumaan.

Pohdinkin, että johtuuko se ainakin osittain siitä, että en oikeasti sisimmässäni uskonut, että niistä suhteista tulee mitään. Toppuuttelin itseäni. Usko ja Toivo ovat eri tyyppejä. Uskalsin toivoa, annoin itselleni luvan toivoa mutta en uskoa. Annoin heille tilaa miettiä, en painostanut, en ottanut asiaa edes puheeksi. En ollut asian suhteen määrätietoinen. Yritin olla mahdollisimman “helppo”, että saisin edes sen vähän mitä he pystyivät tarjoamaan.

Niin rakkauden ja rakastetuksi tulemisen kaipuinen olin/olen. Vielä hetki sitten olisin ajatellut, että miten säälittävää, mutta en enää. Minusta tämä on ihan inhimillistä.

Kun tapasin pitkästä aikaa J:n, jäi korviini kaikumaan huokaus: “Olihan se hienointa mitä oon kokenut. Valehtelisin jos väittäisin, etten kaipaisi sitä mitä meillä oli”. Viikkoa aikaisemmin Mies oli kuvaillut sitä, mitä meillä oli sanalla “mieletön”. Myös tuon kaipaus-kommentin, lähes sanasta sanaan, olen kuullut häneltä.

Mikä ihmeen nopea kokaiininousu mä olen miehille? Miten tuon nousun saisi jatkumaan. Miten voisin siihen itse vaikuttaa? No, nyt ainakin aion muuttaa asennettani. Seuraavassa suhteessa en jää odottamaan, että mies tekee jotain. Kyllähän ne yleensä tarvitsee potkua perseelle, vähän saamattomia kun raukat ovat. Täytyy hyödyntää se momentum. 

Jos haluan jotain suhteelta, aion myös käyttäytyä sen mukaisesti.

Miehen suhteen tein sentään jotain tämän suuntaista. Olen sanonut Miehelle enemmän kivoja… tai paremminkin todella kauniita asioita kuin kenellekään miehelle koko elämäni aikana. Laskien mukaan siis myös oikeat poikaystävät. 

Mutta, silloinkin, niitä sanoessani, olen ottanut täysin annettuna sen, ettei minulle sanota mitään yhtä kaunista takaisin.

Helvetti, se on väärin. Enää en siihen suostu. Haluan, että minulle sanotaan kauniita asioita.