Oravanpyörässä

21.5.2016 nepandeeros

Oikeassa olemisen oikeus

Frendi Afrikasta tuli kylään. Juttelin sillekin tästä asiasta, mikä minua jotenkin kovasti hämmentää. Nimittäin siitä, että miksi ihmeessä elämäni oli elinvuosien 30-40 niin kamalaa. Olin äreä ja pahantuulinen. Masentunut. Töissä oli pääasiassa kamalaa, miesten kanssa kamalaa, kaverisuhteissakin oli ongelmia. Olin varmaan aika kamala ihminen noin lähtökohtaisesti. Sinänsä hienoa, että tuolta vuosikymmeneltä on kuitenkin tarttunut mukaan ystävyyksiä, jotka ovat tuonkin hullunmyllyajan kestäneet.

Olen tullut siihen tulokseen, että varmaan yksi yleistä hyvinvointia edistävä asia on ollut, mikäs muukaan kuin ah niin trendikäs luopuminen. Ja nimenomaan luopuminen oikeassa olemisen oikeudesta. Jotenkin näen, että tuo ilmiö on aika pitkältä taustalla kaiken maailman nettivänkäämisessä. You know, tutkimus kertoo, että lasten nukuttamisessa valkoinen peitto on paras tapa, niin ensimmäinen kommentoida kiirehtii kertomaan, että meillä on aina käytetty punaisia peittoja ja muksut ovat olleet pitäjän unimestareita. Johon seuraava vastaa, että väärin sammutettu, minun lapset ovat nukkuneet valkoisella peitolla ja ovat therefore tulevia presidenttejä. Vittu ketä kiinnostaa. Lehdet ja netti ovat täynnä juttuja, joien perusteella teen asioita väärin, mutta ei minua rehellisyyden nimissä kiinnosta mennä avautumaan kommentteihin ja todistamaan oman elämänsä tarjoaman todistusaineiston perusteella lehtijuttu on niin väärässä ja minä oikeassa.

Onneksi nettikeskustelut ja facebook-kommentoinnit eivät olleet kovin yleisiä vuosina, kun itse kärsin tuosta syndroomasta. Mutta sovelsin menetelmää tehokkaasti töissä ja muussa elämässä. Vänkäsin ja vänkäsin ja voin pahoin. Sain hankalan akan maineen ja polttelin siltoja. Sitten jossain vaiheessa aloin tajuamaan, en varmaankaan kauhean tiedostetusti, että miten turhaa touhua. Ja sen jälkeen elämäni on ollut parempaa. Joskus joutuu tilanteisiin, missä ei voi olla vänkäämättä. Niistä tilanteista pitää vaan lähteä pois. Edellinen työpaikkani oli tämmöinen tilanne. Pohdin monesti kollegani kanssa oikein ääneen, et nyt päätän vaan olla välittämättä, otan vastaan ja toimitan, that’s it, vaikka kuulostaisi miten hullulta. En kyennyt, joten otin loparit.

Ehkä koetan nyt miettiä Mies-asiaa tältä kantilta eli koettaa hyväksyä tappio. Lopettaa päänsisäinen vänkääminen, että kyllä tästä ois voinut tulla jotain, jos Mies ois vaan uskaltanut heittäytyä tunteidensa vietäväksi. Hyväksyä, että olin väärässä tai paremminkin, että nyt kävi näin, ei voi mitään ja että tämä ei ollut mikään kilpailu, missä voitetaan tai hävitään, että itsetunnon kolhiintuminen on täysin merkityksetöntä. Tunteet ovat monimutkaisia ja siksi hienoja. Nyt pitää vaan päästä eroon kaikesta ylimääräisestä tunnekuorrutuksesta mikä Mies-asiaan liittyy ja toivoa, että jäljelle jää vaan pieni nokare jotain, joka on varmaan rakkautta. Rakkautta, joka ymmärtää, että luopumista on vaan jatkettava ja se on tie eteenpäin.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

20.5.2016 nepandeeros

Moving on

No niin, nyt on Miehen kanssa käyty keskustelu.

Kuulema ei tiedä, miksi tunteet olivat niin voimakkaat, että kävi miten kävi. Eikä tiedä miksi ne sittemmin ovat laimentuneet. Mutta siis ”samanlaisia tunteita ei enää ole”. Olihan se ihan kamalaa tietysti kuulla. Surettaa. Viimeinenkin toivo on nyt siis mennyttä. Syy ei siis ole mikään ahistus siitä, että ero tuntuu ikävältä tai että meni muuten vaan pupu pöksyyn. Vaan, että tunteita ei enää ole. Aika selkeää. Koetan hakea lohtua siitä, että ainakin jossain vaiheessa tunteita siis oli ja paljon ja kuulema homma oli ”ihan mieletöntä”.

En taida jaksaa enää spekuloida, että miksi mun mielestäni tunteet ovat muuttuneet ja miten ne yleensä ottaen voi muuttua noin. Luulen että viimeinen reilu puoli vuotta on ollut Miehelle aikamoista elämänkoulua ja tunteiden vuoristorataa ja pää on ollut sekaisin. Joko tunteiden muuttuminen on yksi vaihe tuosta tai sitten pää on selkiintynyt ja se on aiheuttanut jonkun reaktion aivoissa. Who knows. Pohdin, että enhän minäkään ole samanlaisilla tunteiden aalloilla surffaillut kuin silloin kun vietimme aikaa yhessä ja olen jopa ihan oikeasti tuntenut hetkiä milloin olen ajatellut, että olenko päässyt yli. Mutta luulen, että mun tunteet on vielä olemassa. Kenties siksi kun olen sinkku eikä mulla ole ketään muuta. Miehen tilanne on toinen.

Kerroin itse kaikki tunteeni. Sanoin, että olen tosi rakastunut. Sanoin, että en mitään muuta haluais kuin olla sen kanssa. Kerroin miten musta tuntui siltä, että hän näki mut aivan eritavalla kuin muut ja se sai mut itsenikin ajattelemaan itsestäni myönteisemmin. Sanoin, että hän on antanut kaltaiselleni tunnenarkkarille paljon. Kysyin, että eikö tunnu siistiltä olla ihminen, joka on saanut toisessa ihmisessa aikaiseksi näin paljon tunteita. Mies oli lähinnä vaivautuneen ja hämillisen oloinen.

Kysyin myös, että onko sille käyny koskaan näin. Että joku nainen ihastuu siihen näin paljon. Ei kuulema tietääkseen. Ajattelinkin, et näin on. Minulla on nimittäin teoria, että ne miehet, jotka vannoo ja vakuuttaa, etteivät koskaan petä, ovat miehiä, joilla ei ole ns. vientiä. Mietin, että ehkä mun vahva ihastuminen oli sellainen katalyytti, joka sai hänetkin ihastumaan ja toimimaan periaatteitaan vastaan.

En tiedä, on vähä surkea olo mutta ei mahdoton. Mietin, että miten paljon surkeutta jäisi jäljelle, jos saisin tästä kaikesta kuorittua pois sellaisen tietynlaisen epäonnistumisen tunteen tai siis sen, että vituttaa ns. hävitä peli. Että onko tässä kuitenkin myös sitä, että harmittaa periaatteesta. Sellaisia ajatusklimpsejä välillä tulee aivoihin. En tiedä. Toivottavasti, koska tuo tunne lienee sellainen mitä on helpompi työstää ja hioa pois.

En usko, että tämä on mikään ”pääsen yli” -kortti, mutta kaipa tämän on pakko ajattelua muuttaa. Jonkunlaista mindfuckausta pitää sen suhteen harrastaa, että ei miettisi Miestä koko ajan. Nyt ei ole syytä spekuloida, joten aivot pitää nyt pakottaa miettimään jotain muuta. Ehkä se on ensimmäinen askel toipumisen tiellä.

Suhteet Rakkaus