Lily

Oravanpyörässä

nepandeeros

Back to square one

Palvelu on ollut kuolleena monta päivää, niin ei ole päässyt avautumaan silloin, kun asia on ajankohtainen. Harmittaa, mutta ns. alan ihmisenä ymmärrän, että joskus näissä ATK-hommissa käy näin. Se on ihan fine, mutta vain jos siitä opitaan ja mietitään, että miksi ja muutetaan toimintatapoja. Tässä kun taas loman jälkeen kävi asiakkaalla ja kuunteli sitä sekoilua ja sitä, että siltä vaan ummistetaan silmät eikä mitään muuteta, niin palasi lomatunnelmista työtunnelmiin suht nopeasti. Tavallaan omat duunit selkeytyi viikon aikana, mikä on pelkästään positiivista. Katotaan nyt millaiseen herhiläispesään sitä päänsä pistää. Nähtäväksi jää.

Työrintamalla oli positiivista myös se, että perjantaina johto esitteli firman prinsiipit. Ihana suoraselkäistä ja rehellistä settiä oli. Ja oikeasti prinsiipit oli sellaisia, mitkä voi aistia firman toiminnasta. Aivan mahtavaa. Varsinkin kun edellisen työnantajan prinsiippi oli, että valehtele niin paljon kuin pokalla naamalla kykenet. Kieltäydyin jossain vaiheessa osallistumasta ns. myyntipalavereihin. Sanoin, etten a. osaa valehdella b. pysty pitämään naamaa peruslukemilla, kun muut valehtelee. Luin tuossa jutun tästä ex-työnantajasta, missä kerrottiin miten he ovat saaneet miljoonien sijoituksia, vaikka ovat vielä täysin ns. tutkan ulottomattomissa. No, minäpä kerron miksi ovat. Siksi, ettei heillä ole oikeasti käyttäjiä. Muuta kuin investoripresiksissa. Mutta ne ovatkin mielikuvituskäyttäjiä. Nää on niitä, joista Irina laulaa. Pokkaa on.

Mutta, I have moved on. Ei voi elää omien arvojensa vastaisesti – ei edes sitä 7,5 tuntia päivässä. Niin se vaan on.

Duunissa pääsin myös konseptoimaan firman omaa saittia. Erittäin motivoivaa ainakin toistaiseksi. Meillä on varsin pätevä myynti- ja markkinointityyppi, joka keskittyy olennaiseen. Sellaisen kanssa työskentely on aina mukavaa.

Mies-asiat on ihan rempallaan. Sydänsuruissa olen taas back to square one. Toivoin, että pitkä ”ero” olisi johtanut kaipaukseen ja yhdessäoloon, mutta ei. Laitoin viestin, että haluan puhua, koska minua ahdistaa. No, ei puhuttu. Hemmetti. Haluaisin, että se kertoisi minulle, että mitä sen päässä liikkuu. Minua inhottaa tämä tilanne, missä hän vissiin olettaa, että osaan lukea rivien välistä. Tai, ehkä hän luulee, että hän on ollut selkeä. Tavallaanhan hän on tehnyt kantansa selväksi, mutta jos teot ovat olleet muuta. Nyt ollaan tavallaan tilanteessa, jossa ollaan toisin päin. Edellinen keskustelu päättyi, ainakin minun mielestä, siihen, ettei hän sanonut, että tää oli tässä. Mutta toisaalta teot viestivät niin. Ärsyttää. Minusta olisi reilua, että hän myös sanallisesti päätöksensä kertoisi. Tämän takia haluaisin puhua.

Ei se puhuminen tosin mitään auttaisi. Silti toivo eläisi. Sehän elää niin kauan, kun elän. Vähän niinkuin tässä Californiacationin loppukohtauksessa.

”Because it is not over. It’ll never be over. As long as there’s you, there’s me and there’s hope and grace”.

Karmea tilanne. Miten helvetissä sitä aina päätyykin näissä mies-asioissa tämmösiin saatanan umpikujiin. Onko se karma vai mikä? Mitä pahaa olen edellisessä elämässäni tehnyt? Varmaan jotain todella kamalaa. Sekin vituttaa, että sydänsuruista toipuminen ei ole mitenkään lineaarista. Olen jo monesti saanut pilkahduksia tunteesta, missä olen ns. moved on. Mutta sitten palataan takaisin alkuun. Kuinka monta rundia tätä on vielä edessä?

Koetin taas Tinderöidä ja etsiä sieltä laastaria. Kolme kandidaattia sieltä löytyikin, mutta momentum meni ja viestit hiipuivat. Kyl se vaan taitaa niin olla, että pitää hyväksyä ja elää tää karmea olo. Ehkäpä tää antaa potkua opintovapaan suunnittelulle, koska silloin mulla on aidosti kunnollinen tilaisuus  parantua, koska ei enää nähtäis niin usein.

Että pitäis sitten kärvistellä vielä kahdeksan kuukautta.

Voi vittu.

 

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Työ
nepandeeros

Vain 100 prosenttinen elämä kelpaa?

Eilen oli toinen lomapäivä. Tein vähän kotoiluhommia ja näin paria kaveria lounaalla. Se oli very Sex and The City. Siis tuo jälkimmäinen.

Pyörin myös vähän kaupoissa. Erityisesti kirjakaupassa. Tein siellä havainnon. Nimittäin sellaisen, että romaaneissa tuntuisi olevan vallalla sama suosittu teema kuin self-help -kirjoissa. Eli, että on pääosassa joku jumittaja, joka sitten alkaakin yhtäkkiä ELÄÄ.

Saatanan rasittavaa julistamista, jos minulta kysytään. Mistä ihmeestä tämä ilmiö on oikein tupsahtanut? Siis tämä, että oma elämä pitää laittaa jonkun suurennuslasin alle ja miettiä, että onko tämä elämäni nyt ELÄMÄÄ? Elänkö TÄYSILLÄ? 

Tietysti näissä menestystarinoissa juonena on aina se, että tyypille on tullut joku elämänkriisi ja sitten tämä elämän suurennuslasilla tutkailu on tuonut onnen.

Minulle tuo kaikki AIHEUTTAA elämänkriisin.

Onko elämässäni siis jotain pielessä? Ja jos ei tunnu siltä, että on, niin olenko väärässä? Että odottaako onni ja 100% elämä nurkan takana, mutta kun vaan en uskalla heittäytyä ja irtisanoa itseäni vakiduunista ja alkaa vaikkapa yrittäjäksi, niin en vaan tajuu. Tai että kun en lähde reppureissaamaan ja jää sille tielleni elämään jonnekin paratiisiin, niin elämäni täällä pohjolan perukoilla vaan TUNTUU hyvältä, mutta oikeasti se ei oo?

Don’t get me wrong. Mulla on kavereita, jotka on lähteneet reissuun ja jääneet sille tiellensä ja ovat nyt onnellisia. Ja kavereita, jotka ovat alkaneet yrittäjiksi ja ovat tyytyväisempiä kuin palkkatöissä. En siis väitä, että tuo on humpanpumppaa. Mutta kun nuo tuntuvat olevan ne klassiset ongelmanratkaisut, niin sitten tulee väkisin fiilis, että jos itse ei tee noin niin elämä ei voi olla sitä oikeaa elämää.

Minulla on yksi kaveri, joka on hurahtanut NLP:hen ja vastaaviin. Matkustanut joidenkin luentojen/tapahtumien perässä jenkkeihin asti. Kerroin hänelle olevani onnellinen, kun mulla oli kiva duuni. Kuulema väärin sammutettu. Ei ole oikein olla onnellinen ulkoisista asioista, vaan onnen pitää tulla sisäisistä asioista. Tai jotain, en ihan tajunnut, kun alkoi vituttamaan moinen viisastelu.

Olen toisaalta myös miettinyt, että ehkä en ole vaan kohderyhmää. Ehkäpä tässä maailmassa on tosiaan paljon jumittajia, jotka kaipaavat jotain potkua perseelleen ja he löytävät avun ja rohkaisun näissä tarinoista. Mistäs minä tiedän. Kenties olen vähän normia eteenpäinmenevämpi ja rohkeampi ihminen.

Tottahan sitä itsekin jumittaa välillä mutta onko se aina niin vaarallista? Mulla meni vuositolkulla päästä siihen tilanteeseen, että keksin mitä opiskella, että voisin pitää opintovapaan. 

Tai sitten olen vaan ymmärtänyt koko skenen ihan väärin. Ehkäpä se onkin niin, että noiden tarinoiden onkin tarkoitus vaan vaikuttaa pikkuhiljaa alitajunnassa ja saada aikaan pieniä prosesseja, joista sitten välillä tulee jotain isompaa?

Pistin sitten tämän ajattelutavan kontekstiin, joka tällä hetkellä niin sanotusti määrää.

Eli Mieheen. 

Eli, onko täysillä eläminen sitä, että teen kaikkeni unohtaakseni hänet vai sitä, että sanon hänelle, että rakastan sua niin paljon, enkä halua mitään niin paljon kuin sitä, että voisin olla ja elää sun kanssasi, olla sun tyttöystävä (paitsi, että ehkä haluaisin vielä enemmän sitä, että mulla ois rahaa ostaa ja ylläpitää suomenhevosvarsa, mut ei nyt saivarrella) ja katon onko sillä mitään vaikutusta.

Ehkä teen molemmat. Häh, mitäs siihen sanotte.

 

 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli