”Olen onnellinen, että ajatus parisuhteesta on painunut todella alas prioriteeteissä. Olo on zen, en selaa Tinderiä enkä kattele miehiä sillä silmällä. En kaipaa miehiltä huomiota, huolenpitoa tai edes seksiä”.
Näin olin kirjoittanut vuosi sitten, kun olin listannut Facebook-statukseeni onnellisuuden aiheita.
Aika tavalla kaksi kuukautta tuosta ja tapasin Miehen, joka pisti mun pään totaalisen sekaisin. Zen on kaukainen muisto vain.
Semmosta se elämä on. Ja juuri tämmöiset elämän pienet yllätykset ruokkivat sisäistä fatalistiani. Asioita vaan tapahtuu. Suunnittelematta.
Olen mennyt koko elämäni melkolailla tunteella. Teen päätöksiä nopeasti, olipa kyse työpaikan- tai autonvaihdosta tai jopa erosta. Helvettiäkö sitä vatuloimaan. Joskus ei ole menny putkeen, yleensä on. Olen aika perusjärkevä enkä ihan suinpäin syöksy juttuihin mukaan. En kuitenkaan googlaa ja selvitä ja perehdy viikkotolkulla. Tälleen vanhempana sitä on sitten jo oppinut aika hyvin luottamaan fiilikseensä. Esimerkiksi olen ollut muutamaan otteeseen myymässä nykyistä asuntoani. Kuitenkin joku pieni ääni aivoissa on sanonut, että älä myy. Niin, en sitten ole myynyt.
Fiiliksellä on menty myös mies-hommissa. Jotenkin olen vaan aina tiennyt mitä haluan, vaikkakaan en ole sitä aina itse ymmärtänyt. Muistan, että vuosi sitten, kun kirjoitin tuon statuksen, silloisella työpaikalla oli yhdessä työhuoneessa sinkkumies. Kiva, hauskannnäköinen ja fiksu. Oltiin molemmat aamuihmisiä ja fillaristeja, joten juteltiin aina aamuisin pitkät pätkät. Ajattelin jopa, et oispas tossa kiva mies. Mutta, en kuitenkaan tehnyt mitään. Tapailin viime keväänä myös entistä ihastusta. Sekään ei oikein tuntunut missään. Varmaan juuri siksi ajattelin, että se on vaan yleistä mielenrauhaa miesten suhteen.
Väärin. Ne miehet eivät vaan kiinnostaneet tarpeeksi. Auta armias kun Mies tuli mun elämään, niin johan alkoi tästäkin jääkalikasta löytyä lämpöä ja hymyä ja flirttiä ja överihuomaavaisuutta; muistan miten tarjouduin jopa hakemaan hänelle kahvia yhdessä tilaisuudessa. Aiettä.
Olen ymmärtänyt, että kuulun siihen ihmisryhmään, joka vaan yksinkertaisesti kiinnostuu preferoimansa sukupuolen edustajista kovin harvakseltaan. Yksistään tämä on aika hanurista, mutta kun siinä on myös se haittapuoli, että niistä, kenestä on kiinnostunut, ei myöskään pääse kovin helposti yli. Ja sitten se, että jos tapaa jonkun semikiinnostavan, niin se ei riitä. Ymmärrän, että joku toinen kattelis jonkun aikaa, että syveneekö kiinnostus. Pakkohan näin on olla, sillä en missään nimessä usko, että niistä nettideiteistä, josta on syntynyt oikea parisuhde, kaikki ovat olleet jotain love at first sight -tyyppisiä ihmeitä.
Toisaalta, vaikka tämä varmasti elämääni radikaalisti vaikuttaakin, niin en pidä tätä välttämättä huonona ominaisuutena. Itseasiassa pidän ihmisiä, jotka kiinnostuvat suurinpiirtein kaikista ja pääsevät heistä samantien yli, hiukan epäilyttävinä; miten voi olla, että ihastuu ja sitten parin viikon päästä ihastuu toiseen. Omituista ja, kuten sanottu, jotenkin epäluottettavan oloista.
Toisaalta heillä (minulla siis pari tämäntyyppistä ystävää) on koko ajan parisuhde. Ne kestävät viikosta jopa vuosiin, mutta yksin he eivät ole. Sen hetken kun ovat, he deittailevat like there’s no tomorrow ja yleensä jokainen deitti on ihan mahtava ja kiinnostava ja kun pari viikon päästä kyselet, niin se on jo vaihtunut toiseen vielä ihanampaan. Miten voi olla?
Ehkä he kuitenkin nauravat matkalla pankkiin. En tiedä.
