Laitoin lauantaina J:lle viestiä. Ihan vaan, että mitä kuuluu. Olin hiukan tuiskeessa. En kai mä muuten. Maanantaina hän vastasi.

No, vaihdeltiin siinä kuulumiset.

Oli aika hienoa huomata, etten tuntenut yhtään mitään. En niin mitään. Mukavaa toki oli et hän vastasi ja että pystyttiin ikäänkuin tekemään sovinto, mutta en tuntenut kaipausta, en halua tavata, en mitään. Mahtavaa. Ehkäpä Miehen kanssa sama juttu joskus.

Reissu peruuntui tältä viikolta. Positiivisena puolena se, ettei tarttenu huomenna olla jännityksissä dinnerin jälkeen ja kokea taas torjuntaa ja pettymystä. Kurjaa siinä mielessä, että yksinkertaisesti kaipaan meidän yhdessäoloa, ihan sitä kaveri-meininkiäkin. Olis kiva höpötellä kaikkea. Uskon, et Mieskin kaipaa meidän yhdessäoloa. Onko sillä sitten mitään konkreettistä merkitystä tai siis johtaako se mihinkään, niin sen näkee sit. Ens viikon olen lomalla ja sitten pääsiäisen jälkeen toivottavasti Ruotsiin. Ainakin on nyt lento. Ja vierekkäiset penkit. 

Kurja fiilis.

En tosiaan keksi, että miten ihmeessä pääsen tuosta miehestä yli. Huomasin taas viime viikolla näkeväni kaikkea merkkiä siitä, että hän on eroamassa. Se on niin säälittävää, että tekisi mieli vetää itseään turpaan. Miksi mä kiusaan itteäni niillä ajatusleikeillä? Vai lohdutan? Ja sitten pudotus todellisuuteen on taas julma.

Miksi teen tätä itselleni? No, ei se ole mikään tahdonalainen asia. Ja tietysti perimmäinen syy on se, että haluan, että hän eroaa. HALUAN. En todellakaan kestä ajatusta, ettemme voi olla yhdessä. Tai kestä ja kestä. Pakkohan se on kestää, kun näin on ja tätä todellisuutta elän. Paremminkin en halua hyväksyä sitä.

Tuntuu niin epäreilulta. Tuntuu, että lähes kaikilla on joku tuttu, jolle tässä tilanteessa on käynyt paremmin. Eli, että se toinen nainen olikin se oikea ja mies erosi. Miksi mun kohdalla ei voinut käydä niin?