Breathtaking
Mies! Ihana Mies! Ihastuminen tapahtui ihan huomaamatta, Yhtäkkiä olin vaan aivan ihastunut, aivan sekaisin. En tiedä, että mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä huomasin, että OMG, sekin kattelee mua. Ajattelin ensin, että olen vaan niin ihastunut, että kuvittelen omiani. Mutta toisaalta, olen herkkävaistoinen ihminen ja mietin, että kyllä tässä jotain on. Mutta, sitten toisaalta. Varattu ja kovin kunnollisen oloinen ja mua 11 vuotta nuorempi. Voisko tunne muka olla molemmin puolinen.
No, oli. Se oli oikeasti todella huikeaa, kun sen alkoi tajuamaan. Että tuo ihana ihana on minusta kiinnostunut. Se meidän molemminpuolinen kosiskelu oli jotenkin niin suloista. Ja sitten se ilta, kun homma meni niin sanotusti nextille levelille. Se, kun me suudeltiin ensimmäistä kertaa. Se oli breathtaking. Muistan vieläkin se, miten hän tarttui mua lantiosta kiinni. Varovasti. Piti vaan kättään siinä.
Mä luulen, että tämä on yksi niistä asiosta, mikä tekee tästä luopumisesta niin kamalaa. Miten asiat menivät kuin elokuvissa. Sain rauhassa ihastua ensin ja sitten se molemmin puolisen kiinnostuksen ihme. Ja se fyysinen vetovoima. Eihän se tietenkään ollut sängyssä kuin J, mun edellinen lover, ei sitä parempaa olekaan, mutta ihana silti. Iso ja kestävä ja halukas. Tällä hetkellä haaveilen vaan siitä, että saisin ottaa siltä suihin. Vaikka on iso ja leuat väsyy, se on ihanaa. “Tuntuu niin saatanan hyvältä”, se huokaisi kun otin suihin ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Se oli ensimmäinen kerta, kun se sanoi miltä hänestä tuntui, aiemmin oli vaan hiljaa äänähtänyt. Se oli niin ihanaa. Yleisestikin ottaen se, että miten me pikkuhiljaa avauduimme ja vapauduimme toistemme seurassa. Siinä on toinen asia, mikä tästä tekee niin raskaan. Me todellakin viihdymme toistemme seurassa. Meidän on helppo olla toistemme seurassa. Tuntuu pahalta, ettemme voi.
Just nyt en tiedä, tullaanko koskaan enää olemaan yhdessä. Vaisto on yllättävän hiljaa. Viime viikolla tuli taas pitkästä aikaa tunne, että ehkä me vielä palataan yhteen. En tiedä, ehkä mun ainoa toivo on, että tämä homma on kuitenkin syönyt heidän kahden suhdetta ja siinä alkaa olla ahdistavaa olla. Saako tommosta toivoa joutumatta helvettiin tai muuten huonon karman runtelemaksi? En tiedä, mutta toivon silti.
Vaikeinta tässä on, kun ei tiedä, mikä olis paras strategia. Ottaako rohkeasti etäisyyttä ja luottaa, että ikävä tekee tehtävänsä vai onko se niin, että kun fyysistä yhdessäoloa ei ole, tunteet miehellä laimenevat tai jos eivät laimene, niin ainakin se voi olla epävarma olenko enää “there for him” jos hän eroaa? No, jos toki rehellisiä ollaan, niin etäisyyden otto on just nyt ainoa mahdollisuus. Roikkuminen ei ole koskaan tuntunut hyvältä idealta ja asioista puhuminen tuntuu turhalta. Hän tietää mun tunteet, ei se niiden toitottaminen mitään enää muuta.
Leap of faith kai sitten vaan. Elämä kantaa.
