Droppaako mielipiteesi tunnelman?

Olen alkanut lukemaan Hidasta elämää -sivuston kirjoituksia. Pistän niitä Facebookissa säilöön selaillessa, jos en heti ehdi lukea. Tuo sisältöjen tallennusmahdollisuus on muuten by far paras Facebookissa tehty toiminnallisuusparannus.

Asiaan.

Luin kirjoituksen, jonka otsikko oli ajankohtainen, koska olin juuri, ensimmäistä ja luultavasti viimeistä kertaa, päätynyt kommentoimaan muuan Facebook-kommentin postaukseen ja tästä kommentista nousikin ihan valtava härdelli. Kokonainen päivä meni siellä vesilasimyrskyssä keikkuessa. Se oli aika uuvuttavaa.

Eli kirjoitus oli siitä, että viekö mielipiteesi voimaa.

Itse kirjoitus menee vähän tangetille tuossa lapset ja nukkumaanmenoaika -asiassa (haa, sanoin mielipiteen), mutta ostan perusajatuksen.

Itse ajattelen asiaa näin.

Suurimmassa osassa asioita, joista olen jotain mieltä, niin in the grand scheme of things, sillä, että a. olen jotain mieltä b. kirjoittaisin sen johonkin kommenttiin, ei ole mitään merkitystä (rikoin tätä viimeksi tänään kommentoimalla täällä yhtä blogia, eh). 

Toisekseen, en yhtään ihmettele, että Paula Vesala on kirjoittanut biisi Älä tuu droppaa mun tunnelmaa. Itse kun postailen paljon tarinoita Facebookiin, niin törmään tähän aika useinkin tähän tunnelman droppaus -ilmiöön. Vaikkapa nyt niin, että kirjoittaa, että kävin siellä ja siellä syömässä, olipa hyvää. Niin kohta joku on kommentoinut, että aijaa, minusta siellä on tosi huonoa ruokaa. 

Aha, no selvä.

Ja tämä tunnelman droppaukseen liittyvä ilmiö, mikä on täältäkin tuttu, että joku saa iloa jostain asiasta (uusi laukku, ihana aamupala jne), niin ollaan kommenteissa toitottamassa, et oot pinnallinen ja sitä ja tätä. 

Edelleen, in the grand scheme of things, olet ehkä tuota mieltä, mutta oliko se sen arvoista, että kannatti dropata toisen tunnelma?

En usko, että pystyn lopettamaan olemasta asioista mieltä. Ei kai kukaan pysty?

Mutta ei niitä ole pakko toitottaa joka paikassa.

Ei dropata tunnelmaa!

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä

Elämäni pyykkituvan varassa

Kotini on ihana. Se sijaitsee hiljaisessa, varsin tuntemattomassa 60-luvun lähiössä Helsingissä. Sijainti on virallisen kantakaupungin määritelmän mukaan noin 200 metriä sen ulkopuolella. Käytännössä tämän huomasi toissatalvena kun fillaroin keskustaan töihin; 200 metriä piti taivaltaa umpihangessa, koska vain kantakaupungin alueen pyörätiet oli ehditty putsata ennen kello seitsemään. Takapiha on ikivihreä: mäntypuita ja sammalta. Parvekkeelle kuuluu ratikan kolina.

Kotini on kuitenkin suunniteltu siten, ettei siellä ole paikkaa pesukoneelle. Olen siis taloyhtiön pesutuvan varassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ihan täysin ei voi luottaa siihen, että milloin saa pyykkinsä puhtaaksi. Jos ei ole skarppina, ei välttämättä saa vuoroa kahteen viikkoon. Jos on vuoro, niin kone saattaakin olla rikki.

Yksi moninaisista haaveistani on oma pyykkikone ja kuivausrumpu. Jälkimmäinen olisi kissakodissa ihan ehdoton. Jälkimmäinen, ilman omistusliitettä tosin, toivottavasti toteutuu putkirempan yhteydessä.

No mutta siis. Tyypilliseen tapaani tarinan alustus on polveileva ja pitkä. 

Nyt itse aiheeseen.

Se, ettei ole omaa pyykkikonetta vaikuttaa vaatevalintoihin.

Jos minulla olisi pyykkikone, ensimmäiseksi harventaisin sukkia ja alkkareita. Nyt niitä on pakko olla runsaasti. Että riittävät, jos tulee pyykkikriisi. Siksi sukissa ja alkkareissa olen päätynyt all size – fits all -menetelmään. Toisin sanoen, ostan halpoja puuvillasukkia ja pelkästään niitä. Alkkareissa on sentään vähän variaatiota, mutta osta kolme, maksa kaksi -ajatus jyllää sielläkin.

Jos sukkia olisi vähän, voisi panostaa paremmin laatuu ja käyttötarkoitukseen. Voisi esimerkiksi ostaa muutaman parin Burlingtonin villaisia sukkia (talven kylmimpiä päiviä varten), muutaman parin ihania ja kestäviä Falken sukkia (syksy-kevät) ja urheilu- ja ratsastussukat erikseen. Jos pesisi pyykkiä kaksi kertaa viikossa, ei mitään noista tarvitsisi 3-5 paria enempää.

Jos minulla olisi pyykkikone, voisin ostaa enemmän valkoisia vaatteita. Sukkia, alkkareita ja muita. Nyt niitä on vain muutamat ja suoraan sanottuna punnitsen kyllä tosi tarkkaan milloin esimerkiksi puen päälleni ihanan Nizzasta ostamani valkoisen kauluspaidan. No kai, kun ei tiedä, milloin sen saa taas puhtaaksi ja käyttöön. Pyykkitupailu tarkoittaa myös sitä, että kotona pitää päivystää monta tuntia putkeen. Jos siis pesee esim. kolmekin koneellista. Yleensä en jaksa, vaan pesen vaan kaksi. Silloin valkopyykki, joka koostuu yhdestä kauluspaidasta ja harmaantuneista tennarisukista, on prioriteettilistassa alimpana.

Jos minulla olisi pyykkikone, voisin olla tallilla useammin kuin noin kerran kuussa siistissä vaatteissa. Tai siis mennä tallille siisteissä vaatteissa. Se lika kun tuppaan tehokkaasti siirtymään hevosesta ratsastajaan jo ennen kuin pääsee edes selkään. Ratsastushan tunnetusti mediassa esiintyy melko elitistisenä ja jopa luksus-harrastuksenä. Kiiltävät hevoset ja ihmisillä hienot kamppeet. Todellisuus on, että ratsastajat ovat 90 prosenttisesti hikisiä, pölyisiä ja paskaisia. 

Jos minulla olisi pyykkikone, en haisisi, ainakaan niin pahasti, urheilessa. Nimittäin urheilukamppeet on asia, mitä en hamstraa. Mulla on yhet trikoot per kausi (lämmin/kylmä) ja kahdet shortsit ja pari toppia ja takkia. Wannabe-vaellusvehkeet on sitten erikseen. Noilla kun vetää koko viikon fillarilla duuniin, niin tekee mieli laittaa töissä kuivauskaapin oveen varoitus.

Puheenaiheet Sisustus Ajattelin tänään Trendit