Perhe on pahin

Vähän kuten pitkän hellejakson jälkeen tulee ukkonen, näyttäisi siltä, että nämä lomalla kotona vietetyt päivät purkautuvat minulla aina jonkun sortin raivariin. 

Niin kävi nytkin.

Tässähän on ollut kaikenlaista. Toissapäivänä tuli vuosi täyteen siitä, kun Miehen kanssa jatkunut pieni piirileikki päättyi ja suutelimme noin kahden promillen kännissä ja heräsimme hämmentyneinä, mutta onnellisina samasta sängystä. Ja siitä alkoi elämäni ihanin ajanjakso.

Ymmärrettävästi on ollut aika kurjat fiilikset sen tiimoilta.

Ja mikähän siinä on, että täällä kotona on koko ajan sellainen olo, että teen kaiken väärin. Sellaisessa ilmapiirissä kun on pari viikkoa, niin alkaahan se pinna kiristymään.

Lisäksi tässä on tullut tavattua sukulaisia ja tässä suvussa kun tavataan, niin puhutaan aina pahaa muista. Hoikka täti paheksui lihavan siskonsa elintasosairauksia ja samainen lihava täti paheksui hoikan siskonsa aktiivista touhuamista ”kun on se sydänsairauskin”. Ja nämä ovat käsittääkseni aika kevyttä keittio. Ilkeyksiä heitellään puolin ja toisin. 

Oikeasti ilkeydet ovat kuulema huumoria. Otin nokkiini äitini kommentista eilen. Suutuin ihan kunnolla. Luonnollisesti sitten pilasin kaikkien illan. Minä. Koska suutuin ”vitsistä”, ”jonnin joutavasti”. 

Niinpä niin.

Mietin vaan siinä mielessäni, että jos äiti siskoineen olisivat alunperinkin ilmaisseet, etteivät jaksa kuunnella keskinäisiä ilkeyksiä, niin ehkä niilläkin olisi keskenään paremmat välit. Tottahan toki hekin ovat ”väleissä” ja tapailevat, mutta mitä hemmetin järkeä on siinä, että se, kenen luo ollaan tulossa, stressaa että onkohan tarjoilut nyt tarpeeksi hyvät jiiänee ja miettii, että kenenkähän luo ne oikeasti oli menossa, mutta kun ei ollut kotona niin sitten tulivat tänne minun vähäpätöisen ihmisen luo. Ja sitten vierailijat luultavasti autoon päästyään alkavat kritisoimaan juurikin kaikkea, mitä emäntä pelkäsi.

Minä ajattelin asian niin, etten todellakaan aio olla katkera ja ilkeä – en nyt enkä vanhana. Ja se tarkoittaa myös sitä, että en aio kuunnella ilkeilyä minäkään. Koska sehän se katkeroittaa. Aina se toisen posken kääntäminen ja kaikkien ilkeyksien kerääminen sisäänsä – olipa ne sitten ”kavereilta” tai sukulaisilta.

Miksi ei vaan voi sanoa, että hei, nyt loppui, kohtele minua paremmin. 

No, olin idealisti. Äiti ei nähnyt tekemisissään mitään vikaa. Vika oli vain ja ainoastaan minussa. 

Sitten alkoi myös menkat.

Eli ei ihme, että on ollut tunteet pinnassa ja ukkonen purkautui. Todella kiva päivä, mutta kaikenlaista pinnan alla ja sitten yksi typerä ilkeys ja kaikki pilalla.

Siskothan eivät tietenkään ymmärtäneet minun draamailua. Muistaakseni jo viime vuonna (silloin riideltiin siskon kanssa) sanoin, että ottakaapa huomioon, että sinkkuna minä joudun vuoden 52 viikosta 50 olemaan skarppi ja pitämään tunteet sisällä ja he saavat nahistella perheensa kanssa vaikka vuoden jokainen päivä.

Ensinnäkin, kenen kanssa minä tuuletan, kun on paha mieli? No en kenenkään. Ja toisekseen minulla ei ole niitä perheenjäseniä tai puolisoa, joka rakastaisi minua vaikka kuinka huonona päivänä kiukuttelisin. Eilenkin piti lohdutukset vinkua parissa Whatsapp-keskustelussa. 

Eipä silti, on tässä huonossa mies-lykyssä sekin puoli, että kun suhteet eivät etene, niin eipähän tarvitse ketään esitellä tälle pässinpää-suvulle. 

No, ei kai tästä nyt voi ajatella muuta kuin, että a. ensi kesänä olen täällä kotona yksinkertaisesti vähemmän aikaan b. ihanaa, että huomenna pääsee kotiin ja oman elämän pariin. 

Ehkä tää tästä. Paitsi, että kuukauden päästä tuon helvetin perherevohkan kanssa pitäis lähteä ulkomaille reissuun… Voi vittu.