Usko ja Toivo ovat eri tyyppejä. Hyvästi Toivo, nyt on Uskon vuoro!

Olen siis alkanut perehtymään vetovoiman lakiin Rhonda Byrnen kirjojen kautta. Positiivisen ajattelun tärkeyttä on toitotettu jo vuosikausia. Jopa niin kauan, että on ehditty tutkimaan sen haitallisuutta.

Olen ollut ennen kovinkin positiivisen ajattelun vastainen. Ei minulle itse positiivisuutta mitään vastaan ole, mutta mielestäni sellainen väkisin positiivisuus oli vaan perseestä. Ja kaipa olen edelleen sitä mieltä, koska nyt positiivinen ajattelu tuntuu luontevalta siksi, että, niin, olen vaan huomattavasti myönteisempi ihminen. En tiedä, ehkä joku alitajuntainen työstäminen on päässyt tiettyyn pisteeseen. Eikös muutokseen ensin aina suhtauduta kielteisesti?

 

Mutta takaisin vetovoiman lakiin. Tajusin nimittäin ystäväni kanssa sparrailessa, että en ole koskaan myöntänyt ja sanonut suoraan, että haluan parisuhteen. Päinvastoin, minulla on ollut sellainen tunne, että on täysin annettua, ettei minulla ole koskaan poikaystävää. No, eipä ihme, ettei ole.

 

Tai no, oikeastaan tämä juontaa juurensa varmaan siihen perusluterilaiseen ajatteluun, jonka olen jostain äidinmaidosta omaksunut. Että ei saa toivoa sitä, mitä haluaa, koska silloin se ei ainakaan toteudu. Tai että silloin ei pety. Tai jotain. 

 

Muistan, kun tein terapiassa aarrekartan. Leikkasin siihen kuvan, missä oli pariskunta sohvalla, mutta miehestä näkyi vain jalat. Eli en todellakaan USKALTANUT toivoa mitään sen kummempaa. Ja mitään sen kummempaa en ole saanut.

 

Mitäs muita asioita kartalla oli? Siinä luki Vuosi ilman viiniä. Noh, ei ole toteutunut (oikeasti tätä en edes halua, miten typerää olisi haluta – viini on HYVÄÄ :)). Toiveita siitä, että laittaisin ruokaa (osittain toteutunut), että minulla olisi ratsastuskavereita (on toteutunut), samassa kuvassa oli myös toive, että Hevonen kulkisi kauniissa muodossa (no, hetkittäin kyllä, kovan työn tulos), että minulla olisi kiva kroppa (no, osittain toteutunut), että olisin tyylikäs (toteutunut, nyt minulla on varsin kiva ja toimiva karderoopi).

 

 

Tajusin myös, että niin paljon noin vuosi sitten toivoin suhdetta Miehen kanssa, että sekin toteutui. Että kyllä siinä varmasti tietty pointti on.

 

Mutta palataas siihen miksi en ole uskaltanut toivoa tai sanoa ääneen, että haluan parisuhteen. Se johtuu myös siitä, että olen rinnastanut sen suoraan siihen, että sitten pitää alkaa käymään nettitreffeillä.

 

Koska en halua käydä nettideiteillä.

 

Nyt on siis aika erottaa tämä kaksi asiaa.

 

En halua käydä nettitreffeillä siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiset, sekä miehet että naiset, käyttäytyvät siinä skenessä todella huonosti ja tylysti.

 

Olen todennut, että se aiheuttaa minulle lähinnä pettymyksiä, ei hyvää fiilistä. Ei kannata elämässä tehdä asioita, joista tulee huono fiilis. Hence, ei nettideittailua mulle. 

 

No niin, nyt se on sanottu. Ja nyt sanon, että kyllä, haluan parisuhteen. Tai paremminkin, haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi ja haluan, että siitä seuraa parisuhde. Näin. Koska olen rakastanut ja tullut rakastetuksi. J ja Mies, molemmat saivat minut rakastumaan ja rakastivat takaisin, mutta se parisuhde jäi puuttumaan.

 

Pohdinkin, että johtuuko se ainakin osittain siitä, että en oikeasti sisimmässäni uskonut, että niistä suhteista tulee mitään. Toppuuttelin itseäni. Usko ja Toivo ovat eri tyyppejä. Uskalsin toivoa, annoin itselleni luvan toivoa mutta en uskoa. Annoin heille tilaa miettiä, en painostanut, en ottanut asiaa edes puheeksi. En ollut asian suhteen määrätietoinen. Yritin olla mahdollisimman “helppo”, että saisin edes sen vähän mitä he pystyivät tarjoamaan.

 

Niin rakkauden ja rakastetuksi tulemisen kaipuinen olin/olen. Vielä hetki sitten olisin ajatellut, että miten säälittävää, mutta en enää. Minusta tämä on ihan inhimillistä.

 

Kun tapasin pitkästä aikaa J:n, jäi korviini kaikumaan huokaus: “Olihan se hienointa mitä oon kokenut. Valehtelisin jos väittäisin, etten kaipaisi sitä mitä meillä oli”. Viikkoa aikaisemmin Mies oli kuvaillut sitä, mitä meillä oli sanalla “mieletön”. Myös tuon kaipaus-kommentin, lähes sanasta sanaan, olen kuullut häneltä.

 

Mikä ihmeen nopea kokaiininousu mä olen miehille? Miten tuon nousun saisi jatkumaan. Miten voisin siihen itse vaikuttaa? No, nyt ainakin aion muuttaa asennettani. Seuraavassa suhteessa en jää odottamaan, että mies tekee jotain. Kyllähän ne yleensä tarvitsee potkua perseelle, vähän saamattomia kun raukat ovat. Täytyy hyödyntää se momentum. 

 

Jos haluan jotain suhteelta, aion myös käyttäytyä sen mukaisesti.

 

Miehen suhteen tein sentään jotain tämän suuntaista. Olen sanonut Miehelle enemmän kivoja… tai paremminkin todella kauniita asioita kuin kenellekään miehelle koko elämäni aikana. Laskien mukaan siis myös oikeat poikaystävät. 

 

Mutta, silloinkin, niitä sanoessani, olen ottanut täysin annettuna sen, ettei minulle sanota mitään yhtä kaunista takaisin.

 

Helvetti, se on väärin. Enää en siihen suostu. Haluan, että minulle sanotaan kauniita asioita.