Vain 100 prosenttinen elämä kelpaa?

Eilen oli toinen lomapäivä. Tein vähän kotoiluhommia ja näin paria kaveria lounaalla. Se oli very Sex and The City. Siis tuo jälkimmäinen.

Pyörin myös vähän kaupoissa. Erityisesti kirjakaupassa. Tein siellä havainnon. Nimittäin sellaisen, että romaaneissa tuntuisi olevan vallalla sama suosittu teema kuin self-help -kirjoissa. Eli, että on pääosassa joku jumittaja, joka sitten alkaakin yhtäkkiä ELÄÄ.

Saatanan rasittavaa julistamista, jos minulta kysytään. Mistä ihmeestä tämä ilmiö on oikein tupsahtanut? Siis tämä, että oma elämä pitää laittaa jonkun suurennuslasin alle ja miettiä, että onko tämä elämäni nyt ELÄMÄÄ? Elänkö TÄYSILLÄ? 

Tietysti näissä menestystarinoissa juonena on aina se, että tyypille on tullut joku elämänkriisi ja sitten tämä elämän suurennuslasilla tutkailu on tuonut onnen.

Minulle tuo kaikki AIHEUTTAA elämänkriisin.

Onko elämässäni siis jotain pielessä? Ja jos ei tunnu siltä, että on, niin olenko väärässä? Että odottaako onni ja 100% elämä nurkan takana, mutta kun vaan en uskalla heittäytyä ja irtisanoa itseäni vakiduunista ja alkaa vaikkapa yrittäjäksi, niin en vaan tajuu. Tai että kun en lähde reppureissaamaan ja jää sille tielleni elämään jonnekin paratiisiin, niin elämäni täällä pohjolan perukoilla vaan TUNTUU hyvältä, mutta oikeasti se ei oo?

Don’t get me wrong. Mulla on kavereita, jotka on lähteneet reissuun ja jääneet sille tiellensä ja ovat nyt onnellisia. Ja kavereita, jotka ovat alkaneet yrittäjiksi ja ovat tyytyväisempiä kuin palkkatöissä. En siis väitä, että tuo on humpanpumppaa. Mutta kun nuo tuntuvat olevan ne klassiset ongelmanratkaisut, niin sitten tulee väkisin fiilis, että jos itse ei tee noin niin elämä ei voi olla sitä oikeaa elämää.

Minulla on yksi kaveri, joka on hurahtanut NLP:hen ja vastaaviin. Matkustanut joidenkin luentojen/tapahtumien perässä jenkkeihin asti. Kerroin hänelle olevani onnellinen, kun mulla oli kiva duuni. Kuulema väärin sammutettu. Ei ole oikein olla onnellinen ulkoisista asioista, vaan onnen pitää tulla sisäisistä asioista. Tai jotain, en ihan tajunnut, kun alkoi vituttamaan moinen viisastelu.

Olen toisaalta myös miettinyt, että ehkä en ole vaan kohderyhmää. Ehkäpä tässä maailmassa on tosiaan paljon jumittajia, jotka kaipaavat jotain potkua perseelleen ja he löytävät avun ja rohkaisun näissä tarinoista. Mistäs minä tiedän. Kenties olen vähän normia eteenpäinmenevämpi ja rohkeampi ihminen.

Tottahan sitä itsekin jumittaa välillä mutta onko se aina niin vaarallista? Mulla meni vuositolkulla päästä siihen tilanteeseen, että keksin mitä opiskella, että voisin pitää opintovapaan. 

Tai sitten olen vaan ymmärtänyt koko skenen ihan väärin. Ehkäpä se onkin niin, että noiden tarinoiden onkin tarkoitus vaan vaikuttaa pikkuhiljaa alitajunnassa ja saada aikaan pieniä prosesseja, joista sitten välillä tulee jotain isompaa?

Pistin sitten tämän ajattelutavan kontekstiin, joka tällä hetkellä niin sanotusti määrää.

Eli Mieheen. 

Eli, onko täysillä eläminen sitä, että teen kaikkeni unohtaakseni hänet vai sitä, että sanon hänelle, että rakastan sua niin paljon, enkä halua mitään niin paljon kuin sitä, että voisin olla ja elää sun kanssasi, olla sun tyttöystävä (paitsi, että ehkä haluaisin vielä enemmän sitä, että mulla ois rahaa ostaa ja ylläpitää suomenhevosvarsa, mut ei nyt saivarrella) ja katon onko sillä mitään vaikutusta.

Ehkä teen molemmat. Häh, mitäs siihen sanotte.