Voiko kouluratsastaja olla onnellinen?

Tapasin pitkästä aikaa ystävän. Ystävä on henkilö, jossa näen paljon itseäni. Hyvässä ja pahassa.

Hyvät. Ensinnäkin olemme molemmat todella hyviä työssämme. Yksi harvoista digiammattilaisista, joita arvostan. Toiseksi, olemme molemmat olleet rumia ankanpoikasia ja nyt aikuistuessa kaunistuneet valtavasti.

Huonot. Hän on äkäinen ja pelottava. Kuin minä hänen ikäisenään (meillä taitaa olla 7-8 vuotta ikäeroa). Hänellä on huono mies-flaksi. Hän on masentunut mieshommat gone bad vuoksi. Kuten minäkin hänen ikäisenään. Hän on in denial. Kuten minäkin olin ja olen välillä vieläkin.

Olin älyttömän surullista kuunnella häntä. Monessakin mielessä. Hän on ratsastaja. Ei hevosihminen. Hän ratsastaa tallilla, jossa satulahuoneessa on lappu, jossa kehotetaan rasvaamaan hevosten suupielet. Kun ihmettelin, vastattiin vähän silleen doh-henkisesti, että ”koska täällä hevosilla on niin usein suupielet auki. Että ei haavat aukea uudelleen”. Olin aivan järkyttynyt. Myöhemmin tein tallista eläinsuojeluilmoituksen, koska yhdellä hevosella kisattiin, vaikka sillä oli kahden euron kolikon kokoiset haavat suupielissä. Ystäväni sanoo ratsastamiaan hevosia tyhmiksi (mun näkemys: ovat väärinkäsiteltyjä herkkiä suokkeja, suokit eivät todellakaan sovellu kaikille). Haluaa ”suorittajahevosen”. On kouluratsastaja. Pakko kisata. Muuten hevosharrastuksessa ei ole mitään mieltä.

Myös mieshommat gone bad -asioissa hän on hukassa ja denial. Todella järkyttävää kuunneltavaa, jonka rinnalla oma haaveilu Miehestä tuntuu aika kevyeltä keitolta. Terveeltä surulta.

Hän on surullinen ja masentunut. Pohdin, että voi kun hän edes ymmärtäisi etsiä hevosharrastuksesta jotain muuta kuin suorittamista ja nuttara kireällä kouluratojen hinkuttamista. Rakentaisi suhteen johonkin kivaan hevoseen, jonka laadukkuus on jossain muussa ominaisuudessa kuin liikkeessä. Hevosen rakkaus on terapeuttista ja palkitsevaa. En usko, että kouluratsastus on kummankaan, ei ihmisen eikä hevosen, mielenterveydelle hyväksi. Vai tunnetteko ketään onnellista ja rentoa koulutuupparia? Minä en tunne. Tosin en kauheasti tunne yleisestikään ottaen ratsastajia, kun meidän tallilla on vaan hevosihmisiä.

Mutta.

Ystävääni ei voi auttaa neuvomalla, hän ei ota mitään vastaan, on täysin sulkeutunut omaan masennukseensa. Tiedän, koska olin itse samassa tilassa pitkän aikaa. Kenties koko ajan 30-40 ikävuoden välissä. Se olikin ainoa asia mitä hänelle sanoin. Että en haluais, että joku toinen tekee saman virheen. On onneton kymmenen vuotta.

Voin vaan puhua siitä, että minä selvisin. Jospa se auttaisi häntäkin näkemään tulevaisuuteen. Että kyllä hänkin selviää.

 

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään