Vuoristorata – oisko hetkeksi ohi?

Alan pikkuhiljaa olemaan taas normaaleissa olo- ja tunnetiloissa. Tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta.

Viikonloppu meni surkeasti vihaisena ja itkuisena. En tykännyt. Kotimatkalla autoilessani aloin parkumaan, kun radiosta tuli Ellinooran Leijonakuningas. Annoin kyynelten tulla. Tajusin, että itkin sisuuntumisesta. Siitä, että hitto vieköön, vaikka olen joutunut kasvamaan luterilaisessa vähättelykulttuurissa, niin silti olen ponnistanut. Ja pitkälle. Ja takamatkasta.

Sillä eihän meidän ikäluokan vanhemmat tuolla vähättelyllä pahaa tarkoita. Heille se on se ainoa tapa käsitellä asioita. Niin on heille opetettu.

Se on heille yhtä luonnollista kuin meidän sukupolvelle on sanoa vittu välimerkkinä.

Ilta ja aamu menivät ahdistuneena. Jännitti nähdä Mies viiden viikon jälkeen. 

Mitä odotin? En tiedä. En enää edes muista miltä tuntui, kun hän käveli töihin. Tai muistan katseen. The katse. No, toki voi miettiä, että ohiko sen ois pitänyt katsoa, mutta silti mietin, että hänen katseessa on edelleen se tietty lataus. Sellainen ”olen ajatellut sua”. Ja onhan se. Ehkä ei niin kuin ennen mutta onhan se ajatellut.

Kaikki meni tietysti hyvin. Totta kai. Ainahan meillä on helppoa toistemme seurassa.

Korjautin Miehellä pikkuvian mun fillarissani (senhän ”rohkaisemana” sen itselleni ostin – joutaakin korjata). Varattiin lennot ja vierekkäiset penkit. Taisin kirvoittaa parit naurut hassuilla jutuillani. Kateltiin Stravasta mun pyörälenkkejä. Hän jutteli mulle, vain mulle, pariinkin otteeseen (mennyttä on ajat, jolloin saimme istua tuntikaupalla toimistolla kahden – firma nääs kasvaa ja populaa riittää). Se tuntui kivalta.

Mietin, että jos hän ois sinkku, niin hänet olisi maailman helpoin pyytää treffeille, jopa minä uskaltaisin. Tänäänkin hän pohti ties kuinka monetta kertaa, että mitenhän hän ei ole koskaan vielä kokeillut suppailua. Miksei ei mentäis? Kerrankin laji missä mä osaisin ehkä ainakin hetken enemmän kuin hän.

Mutta hän ei ole sinkku.

That is the problem.