Yksinäisyys vs. yksinolo

Juttelin tutun nuoren naisen kanssa. Hän on suht hiljattain eronnut. Hän kertoi, ettei enää sure exäänsä, vaan sitä, että on yksin. Että ahdistaa, jos ei löydäkään ketään, koska on jo niin vanha. Sorruin tietysti aluksi vähättelyyn eli totesin, että oikeasti et ole vanha, mutta sitten tajusin, ettei siitä ole hänelle apua. Koetin sitten olla ymmärtäväinen. Tietysti hän tuntee olonsa yksinäiseksi, koska tulee isosta, tiiviistä perheestä ja on seurustellut sen ajan, kun ei ole asunut kotona.

Siinä keskustellessa tajusin, että mitkä ovat omat taustani sille, etten koe olevani parisuhdeihminen.

Olen nimittäin iltatähti. Siskoni ovat minua niin paljon vanhempia, että automaattisesti vietin paljon aikaa yksin lapsena. Toki naapurissa oli samanikäisiä lapsia ja vietin heidän kanssaan paljon aikaa, mutta kotona aamuisin, iltaisin leikin varmaan paljon yksin. Siskot muuttivat kotoa pois ja silloinkin olin kotona yksin. Kaverit olivat siinä vaiheessa päivittyneet kauempana asuviksi, eli heidänkään luona ei niin vain piipahdettu.

Minulla oli kakarana poni ja kissoja. Touhuilin, kuten nytkin, eläinten kanssa. 

Olen yksinkertaisesti tottunut viettämään aikaa yksin. Onhan se ihan erilainen lähtökohta elämään kuin niillä, joilla on tiivis perhe ja suht omanikäiset sisarukset.

Joskus mietin, että onko ihan looseria hengailla kotona yksin. Varsinkin, kun some punkee silmille jatkuvasti kuvia kavereista sosiaalisissa tilanteissa. Sitten lyön itseäni kämmenellä otsaan, että hei haloo. Minusta on mukavaa olla yksin. Senhän pitäisi olla, jälleen kerran, yksi iso kiitollisuuden aihe. Että osaa olla yksin ja jopa nauttii siitä. 

Ei minusta ole ollenkaan vastenmielistä olla seurassakaan. Mukavaahan se on. Eihän elämä ole joko tai.

Nuoresta iästään huolimatta tuttuni on viisas. Hän sanoi ymmärtävänsä, ettei kaikki kaipaa jotain toista rinnalleen, mutta ”ei kai kukaan nyt sano ei, jos sellainen siihen ilmestyy”.

No niinpä!