Tässä kuussa näytän saavan valmiiksi valaisinprojekteja. Löysin Livalin retron, alun perin oranssin jalkalampun Uusiokeskuksesta viime kesän lopulla. Oranssi maali oli kulahtanut, ja toisesta valaisimesta puuttui näihin yleensä kuuluva musta muovireunus. Valitettavasti puhelimen kätköistä ei löytynyt kuvaa lampusta alkuperäisessä asussaan, mutta uskokaa pois, se ei ollut kovinkaan kaunis. Joten maalia pintaan.

Ja siihenhän se sitten jumitti. Värin valitseminen on minulle kaikkien projektien vaikein osuus. Ompelemisessa se ei ole niin hankalaa, sillä harvoin valitsen kaavaa ensin, vaan inspiroidun lähes poikkeuksetta kankaista. Mutta huonekalu- ja seinämaalit ovat tuskastuttavan vaikeita. Tämä lamppu aikoi hetken muuttua mustaksi, sitten hopeaksi, ja sitten siniseksi, ja… sitten jätin sen suosiolla odottamaan inspiraatiota.

Inspiraatio löytyikin etsiessäni maalia kukkajalkaan. Lähdin maalikauppaan hakemaan jotain punaista, ja kävelin kaupasta ulos tämän ihanan vaalean kellanvihreän kera. Ja heti kotiin päästyäni tiesin, että haluan maalata tällä kukkapöydän lisäksi myös tämän jalkalampun.

Mieheni ystävällisesti purki lampun osiin ja ruostekohdat hiottiin siistiksi. Metallikupujen ja muovisen jalkaosan maalaaminen onnistui kohtalaisesti kun alla on valkoinen tartuntapohjamaali. Kohtalaisesti vain sen vuoksi, että en muistanut ostaa kunnollista telaa. Hyvään telaan kannattaa ja pitää panostaa! Maalausjälki ei kestä läheltä syynäämistä, mutta onneksi jo puolen metrin päästä pinta näyttää ihan siistiltä. Maalina käytin puolihimmeää Helmi-maalia, ja sävy on Tikkurilan V389, Valkea kuulas. Vaikka välillä vannoinkin Teknoksen hieman hitaammin kuivuvan maalin nimeen, olen taas huomannut että hidas kuivuminen kissataloudessa tarkoittaa maalipintaan takertuvia kissankarvoja. Eikä ne vaan näytä kovinkaan koristeellisilta tuoreella maalipinnalla. Ei vaikka kuinka tykkäisi kissoista.

Vihreä kukkajalka on vielä kuvaamatta, mutta sudin loppumaalit kirpparilta löytyneen limenvihreän suojaruukun päälle.

Luin muuten eilen Iltalehdestä, että tutkimuksen mukaan joka kolmatta vaivaa tällä hetkellä viherkaipuu. Onneksi sisälle voi tuoda aina vaan lisää luonnon sävyjä helpottamaan tuskaa. Muistuttamaan kesästä ja oman pihan omenoista.

Maaliskuun haasteena on saada keskeneräisiä projekteja valmiiksi. Minä onnistuin vetkuttelemaan yhden lampun maalaamista yli puoli vuotta, joten haaste tuli tarpeeseen.

Ostin viime kesänä K-Raudan alennusmyynnistä kivan metallilampun makuuhuoneeseen. Valaisimia oli vain ruskeana, mutta ajattelin että pikku homma spraymaalata se mustaksi. Mutta sitten alkoi tuulla. Ja sataa. Ja joskus kun sää olisi ollut suotuisa pihalla maalaamiselle, oli spraymaali loppu. Joten lopulta varjostin kökötti ompeluhuoneen nurkassa, paketti avattuna kuukausitolkulla. 

Joten haasteen tiimoilta otin varjostimen, mustan akryylimaalipurkin ja kaksi sivellintä esiin. 

Tämän maalaamisessahan ei ole mitään erikoista, mutta projektista erityisen teki se, että annoin 5-vuotiaan tyttäreni auttaa minua. Askartelemme kyllä jatkuvasti yhdessä, mutta tämän tekeminen yhdessä oli todella opettavaista. Opin nimittäin paljon itsestäni.

”Ei sen äiti tartte olla niin täydellinen. Sehän tulee vaan meille kotiin.” 

”Äiti älä ole niin vaativa!”

Niin. Pitäisikö vähän välillä hellittää. Vaadinko liikaa kaikilta ja kaikesta? Vaadinko liikaa lapseltani? Näitäpä sitten pohdiskelin illan. Ja vaikka päädyinkin lopputulokseen että en ole (kovin paha) tiukkapipo, en vaadi (useimmiten) liikoja muilta kuin itseltäni ja että lapsemme on mahtavan upea, tarkkasilmäinen ja toisten mielialoja hyvin tulkitseva persoona, teki pieni itsetutkiskelu taas hyvää.

Tämän jälkeen annoin lapsen auttaa myös kukkapöydän maalaamisessa. Jäihän sinne valumajälkiä, mutta eihän se haittaa. Yritän olla kiinnittämättä niihin huomiota. Sehän tuli vaan meille kotiin.