Jos ajattelee, että täähän on tosi nopea ja helppo puolen tunnin pikkusurautus, pitäisi kaikkien hälytyskellojen pärähtää päässä soimaan. Mutta ei sitä opi. Ei vaikka kuinka paljon ompelisi.

Sain joitain viikkoja sitten loistoidean ommella itselleni vihreän maksimekon. A) En käytä maksimekkoja. Ikinä. B) Ilman vyötärösaumaa tai muitakaan muotoilevia leikkauksia minun notkoselälleni on mahdotonta tehdä mekkoa (ellei se ole telttakaapu). C) Maksimekko vain vähän joustavasta punto-neuloksesta on tyhmä idea. D) En käytä juuri koskaan vihreitä vaatteita. Loistoidea siis.

Vähät siitä, ajattelin itsevarmasti ompelevani tosi simppelin ja nopean kesämekon puolessa tunnissa. Muokkasin kaavaa selästä välttääkseni selkäpussin, nostin mekkoa olkapäiltä ja surautin sen saumurilla kasaan. Nopeaa joo, mutta lopputulos oli kamala. Ajattelin korjaavani tilanteen leikkaamalla mekkoon vyötärölle sauman ja poistavani sen avulla selkäpussin. Muuten hyvä, mutta leikkasin vyötärön sentin, kaksi liian korkealle, ja samalla helma lyheni liikaa. Ompelin vielä helmaan paksun taitetun kaitaleen pidentääkseni sitä.

Testasin mekkoa kerran, jonka jälkeen ryttäsin sen kiukkuisena kaapin perälle. Vihaan maksimekkoja, varsinkin huonoja sellaisia.

Pari viikkoa myöhemmin kaivoin mekon kaapin perältä ja lyhensin.

Ei se nyt enää niin mahdoton ole.

Yksinkertainen trikoomekko. Pitäähän näitä kesällä. Mutta jospa taas hetkeksi päänsisäiset hälytyskellot alkaisivat toimia täydellä teholla, ja muistuttaisivat, että pikaompelukset menevät pieleen joko niin, että kaava pettää, ompelukone pettää tai, useimmiten, taidot pettää. 

Onneksi niistä epäonnisistakin töistä saa yleensä pelastettua jotain käyttökelpoista.