Sesongin vaihtuminen

Lasten pukemisen suhteen on useampia koulukuntia. On varmasti niitä, joiden mielestä tärkeämpää kuin mikään on se, että asut ovat söpöt ja natsaavat muihin tarkkaan harkittuihin yksityiskohtiin, jotta ihmiset saavat perheestä oikeanlaisen mielikuvan, ja varmasti on niitä, joille muiden mielipiteet ovat epäolennaisuuksia käytännöllisten seikkojen rinnalla. Sitten on näitä keskimaastossa hiihtelijöitä.

Minun lasteni vanhempien lapsuudessa ajat olivat erilaisemmat sikäli, että kauppoja eli tarjontaa oli vähemmän. Ainakaan lasten vaatteilla ei juuri voinut ilmaista omaa identiteettiä millään tavalla, ellei sitten a) ollut rikas ja käynyt ostoksilla ulkomailla tai b) käsistään kätevä ja tehnyt itse. Itse tekemisessä oli Neuvostoliiton loppuaikoina sellainen riski, että joku luuli köyhäksi, jos ei ollut varaa ostaa kaupasta. Nyttemmin, kuten kaikki tiedämme, kaupasta saa halpaa ja huonoa ja itse tehty tai teetetty olisi hyvää mutta hurjan kallista. Ennen vanhaan tavaraakin ylipäätään oli vähemmän, joten myös jonkun toisen vanhojen vaatteiden pitäminen saattoi olla noloa, ja merkki mahdollisesta köyhyydestä.

Minun lasteni lapsuudessa asiat ovat toisin ja Marie Kondo ja itse olen saanut niiiiin paljon, että joskus seitsemän vuotta sitten oikein purin hammasta ja ostin lapselle jotain ihan turhaa vaikka vaatekutsuilta, että vaan saisin kerrankin itse ostaa sille jotain täysin oman makuni mukaista tai muuten vaan sillä hetkellä oikealta tuntuvaa. No, silloin oli vielä isompi kotikin, ja säilytys ei ollut ongelma ja olin kaikessa rauhassa saamaton kun mietin, että tuleekohan meille vielä vauva, että säästänkö näitä turhaan vai en. Kivasti kokojärjestykseen kuitenkin pakkasin laatikoihin osan, osan annoin eteenpäin ja osan lainasin eteenpäin ja osaa olen yrittänyt myydä ihmisille, joilla kaikilla on jo liikaa kaikkea. Nyt sitten kun se vauva tuli kolme vuotta sitten ja samanmerkkinen vielä kun se eka, olen taas ollut vähän samassa jamassa kuin viimeksi ja tunnen huonoa omaatuntoa jos ostan sille vaatetta, koska sillä nyt periaatteessa jo on kaikkea.

Tytöt ovat molemmat kasvaneet silmissä, pienempi on vieläpä ohittanut isosiskonsa metrimerkkipaalun ainakin kolmella kuukaudella, joten nyt kun koulut ja päiväkodit ovat ihan tässä aluillaan ja kohta alkaa syksy (onhan huomenna jo elokuu), pyysin Miestä nostamaan laatikot alas säilöstä ja vietin päikkäriajan hypistellen ja valikoiden tekstiilejä. Huomioita:

1. on ihanaa, että isompi tyttö on kärrynpyöriä heitellessään ja raisuissa pihaleikeissä hajottanut housuja melkein samaan tahtiin kuin konttausikäinen konsanaan – niitä ei siis enää jää säilöön
2. neljän-viiden vuoden päästä vaatemuoti voi olla tyystin toisenlainen, joten kouluikäisen mahdollisesti ehjiksi jääneet vermeet kannattaisi varmaan sitten joka tapauksessa viedä heti kiertoon, jos jollekin kelpaa
3. lapset saattavat olla pukeutumistemperamenteiltaan tyystin erilaisia, joten ehkä pystyisin sittenkin itse päättämään pienemmän asuista; isompi on tosi tarkka vääränlaisista tuntemuksista, joita minä en pysty mitenkään vaatteen päältä etukäteen lukemaan, mutta pienempi ei muutenkaan ole moksiskaan kolauksista tai muista, ehkei olisi materiaalien hipaisuistakaan? Ja onhan se muutenkin vähän joustavampi omissa suunnitelmissaan, onhan?
4. muistan edelleen, miten yllättäen ja yön yli isomman prinsessakausi käynnistyi (melkein niinkuin bonuspojan unen- ja ravinnontarpeen moninkertaistuminen silloin yhtenä syksyisenä lauantaina), ja pidän käsillä kimaltavia mekkosia ja kuin ihmeen kautta ehjänä säilynyttä tiaraa, jotta ne olisivat valmiina, kun hetki koittaa – ja sitten mietin, että eihän tämä pienempi välttämättä ollenkaan siihen pumpulihöttöön huppaakaan. Paitsi Flousen. Ja balettitunnit sen mielikuvitusystävän Iitun kanssa. Jaaha. Tämä käynnistelee varovaisemmin.

Kaivoin käytännöllisten arkivaatteiden lisäksi esiin yhden kimaltavan merenneitomekon, pari balettipukua ja Hello Kitty -pyjaman. Kuvittelin jo ilonkiljaisut, ja esittelin löydöt heräämispöpperöistään toipuneelle lapselle. Se viittasi kintaalla kaikelle, mistä luulin sen tykkäävän, ja halusi (kyllä ihan kivat) vaaleansinisen teepaidan ja haaleanpunaiset farkkusortsit päälleen.

Kolmen tunnin käynnistelyn jälkeen se sentään kirmasi pihalla Arielina, ja nukkumaan mennessä totesi: ”Mä oon tosi iloissani kun mä sain tän Heloukitiyöpailan!” Ja ehti harmitella, kun tänään ei enää ehditty balettitunnille.

Huh. Olen vielä vähän kartalla nuorison suhteen.