Ihanat nuoret miehet aivan hukassa

Syyllistyn nyt juuri siihen, mikä minua tämän hetkisessä julkisessa keskustelussa eniten ärsyttää, ja kommentoin kommenttien perusteella asiaa, joka on OECD:n Education at a Glance -koulutusvertailu, jota en ole lukenut. Tartuin vain siihen samaan älähdykseen, kuin kaikki muutkin: joka viides 20-24-vuotias suomalainen nuori mies on työelämän ja opiskelukuvioiden ulkopuolella eli syrjäytynyt.

Täällä taas besserwisseri ammattikoulusta, moro: tuliko tämä tulos teille muka yllätyksenä?! Koska minulle ei. Voitte muutenkin kysyä minulta kaikenlaista lähitulevaisuuteen ja nuorisoon liittyvää; vietän työaikani isänmaan toivoista sen puoliskon kanssa, johon ei sivistyneistön ulkopuolelta yleensä luoda katseita ennen kuin ne alkavat poiketa toivotusta suunnasta. Mikä usein on naurettavan myöhäistä. Ongelmat eivät ole olemassa vasta sitten, kun joku väestönosa alkaa ”oireilla”, vaan niiden synnyn voi kyllä huomata jo aiemmin. 

Minulla on teoria tästä syrjäytymiskehityksestä. Ei se välttämättä kaikkea selitä, mutta jos näiden asioiden lähteille mentäisiin, jotain voitaisiin tulevien polvien kohdalla tehdä paremmin.

1. Minua ärsyttää, kun akateemisesti koulutetut ihmiset ovat huolissaan siitä, etteivät kaikki halua olla akateemisesti koulutettuja. Semmoinen ajattelu on typerää ja kaiken kehityksen vastaista. Suomi tarvitsee duunareita, ja niitä löytyisi ihan omasta takaa, jos byrokratia ei olisi tehnyt asioista turhan monimutkaisia. Kärjistän, mutta tässä maassa pitää hankkia töitä tehdäkseen koulutus vain siksi, että joku on päättänyt, että on hankittava koulutus töitä tehdäkseen. Tietyissä ammateissa se on tärkeää: esimerkiksi sähköasentajan, sairaanhoitajan ja vaikka poliisin käsissä on aikamoiset vastuut, ja on hyvä, että niitä säädellään tarkkaan. Joitain töitä oppii ihan hyvin tehdessään, eikä niihin välttämättä tarvittaisi minkään sorttista tutkintoa taakse. Tämä on ongelma, koska osalla meistä ei kerta kaikkiaan ole niitä akateemisia valmiuksia, joita tarvitaan muodollisen koulutuksen hankkimiseen, vaikka olisi intoa tehdä töitä. Työnhaku ei tällaisten nuorten kohdalla onnistu ilman saattajaa (eli erityistä tukea, jota saadakseen on oltava onni opiskella ammatillisessa oppilaitoksessa, jossa on asiansa osaavaa, sydämellä varustettua eikä vielä täysin masentunutta henkilökuntaa). Jos satut jäämään ilman diagnoosia ja apua, jäät tyhjän päälle. 
2. Toisin kuin aina välillä kuulee kerrottavan, suorittavat työtehtävät eivät ole kadonneet tai katoamassa yhteiskunnasta. Robotti ei maalaa ihmisten kotien seinien yksityiskohtia tai auta mummelia mäessä tai tee mitään muutakaan, mikä tapahtuu ennalta määräämättömässä ympäristössä. Robotti, edes tosi inhimillinen sellainen, ei voi hoitaa toista ihmistä niin, että sille tulisi oikeasti hyvä olo. Toimintojen tehostamisen nimissä otetaan käyttöön kaikenlaisia järjestelmiä, jotka itse asiassa elämän kanssa yhteen sopimattomina vain lisäävät työtä, sellaista, mikä ei mitenkään ole relevanttia alkuperäisen työn tarkoituksen kannalta. Herranjestas, minunkin työpaikallani on yritetty ohjata opetustyötä niin, että se natsaisi paremmin opiskelijatietojärjestelmän kanssa! Koneet ovat apuväline. Oikea ihminen ei halua tulla koneen palvelemaksi, se haluaa kohdata toisen oikean ihmisen. (Vielä tulee se päivä, kun ihmiset alkavat kapinoimaan ja uskaltavat sanoa ääneen, etteivät oikein osaa hakea tietoa internetistä, ja sitten meillä on taas asiakaspalvelijoita ja toimitettuja tietosanakirjoja, paperisia tai sähköisiä, mutta ihmisten kokoamia.) Työtä kyllä riittää, mutta se jakautuu nyt ihan väärin. Ihmisten työpanosta pitäisi arvostaa enemmän, työvoiman palkkaamisen pitäisi olla helpompaa, ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus uskoa siihen, että itsellä on joku tarkoitus tämän maailman pyörimisen kannalta. Jos ei ole toivoa työstä, ei ole mieltä hankkia sitä koulutusta, jonka avulla työtä muka saisi. 
3. Opettajat ovat toisaalta oman kasvatuksensa ja toisaalta toimintakulttuurinsa ja annetun kehikon vankeja. Niin kauan, kuin yksikin opettaja vaatii tytöiltä hiljaista ahkerointia ja vain huokailee levottomien poikien touhuille, mennään metsään. Ennen se ei niin haitannut, koska levottomat pojat pääsivät aikanaan apupojiksi sinne tai tänne ja saivat energiansa suunnattua asialliseen suuntaan, oppivat ammatin tekemällä ja tunsivat itsensä tarpeellisiksi. Tätä nykyä opettajat tuppaavat huokailemaan sekä levottomien poikien että levottomien tyttöjen touhuille (kyllä ne tytötkin pian syrjäytyvät), koska resurssit eivät riitä siihen, että voisi oikeasti opettaa jokaiselle kaiken tarpeellisen. Siinäkin mennään metsään. Nyt jokaisen oppilaan pitäisi sopeutua siihen akateemiseen malliin, joka arvostaa raportointia ja työryhmien perustamista enemmän kuin rehellistä tekemistä. Se ei vain onnistu jokaiselta. Olemme erilaisia, silti samanarvoisia. Meillä pitäisi olla samat mahdollisuudet elää ihmisarvoista elämää. Olen kuitenkin istunut yläkoulun ysiluokkien arvostelukokouksissa, joissa päätetään päästää hankalat tapaukset pois peruskoulusta ilman säädettyä osaamista, ”armovitosilla”, koska niiden kanssa ei enää jakseta tahia yhtä vuotta lisää. Pois silmistä, pois mielestä. Pois omasta budjetista. Olen tämän syksyn aikana tavannut liian monta nuorta, joille ei ole peruskoulun aikana opetettu niitä asioita, joihin heillä olisi ollut laissa säädetty oikeus, koska heidät on alakoulussa luokiteltu erityisoppilaiksi, jonka jälkeen heidät on siirretty lähinnä säilytykseen pienryhmään, jonka opettaja ei ole ollut mikään opettaja. Huonoa tuuria siis, joutua kouluun, jossa noudatetaan naurettavan yleistä ja ammattitaidotonta käytäntöä, joka pahimmillaan vie itsetunnon, katkeroittaa ja passivoi ihmisen alun kokonaan.
4. Iso osa vanhemmista on ihan hukassa. He tietenkin rakastavat lapsiaan, mutta eivät oikein ole osanneet ohjata näiden kasvua. Nämä 1990-luvun lamassa syntyneet lapset, nykyiset syrjäytyneet nuoret miehet, olivat lapsina niitä pikku ihmeitä, jotka opettivat vanhempansa käyttämään uudenlaisia puhelimia ja tabletteja ja ohjelmoimaan digiboksit sun muut. Muutenkin kasvoivat uljaassa uudessa maailmassa, jossa kaikki nuoret osaavat englantia ja voivat tehdä ihan uudenlaisia asioita. Hankkia akateemisen koulutuksen, joka muka takaa hyväpalkkaisen, varman ja arvostetun työn. Moni vanhempi on mennyt siihen halpaan, että antaa tekniseltä osaamiselta näyttävän, kokemattomuudesta kumpuavan itseluottamuksen pelien ja vehkeiden kanssa yleistyä mielessään koskemaan myös lapsen psyykkeen kehittyneisyyttä, ja lasten on annettu valvoa yöt kaverien kanssa, netissä tai livenä, ”koska ne on niin fiksuja että kyllä kai ne itse tietää”. Niiden on annettu tehdä päätöksiä omasta ja muiden puolesta eikä niiden huonoon käytökseen ole oikein osattu puuttua, kun on epäilty, ettei nykymaailmassa kukaan muukaan puutu. Minä opetan tänä syksynä teini-ikäisiä, jotka asuvat kyllä kotona, mutta eivät ”koskaan” puhu kenenkään kanssa. Jääkaapissa on ruokaa (tai ei ole), vaatteet pestään (tai ei pestä) eikä kukaan jäkätä huoneen siivoamisesta tai vaadi osallistumaan perheen yhteisiin tekemisiin, joita ei ole. Tällaiset lapset on hylätty omaan kotiinsa, jätetty heitteille. Ne tulevat kouluun, hoitavat hommat kun niitä vähän kuvainnollisesti potkii, mutta niiden sosiaaliset taidot, mukaan lukien käytöstavat, ovat olemattomat. Amiksessa ne vielä selviävät, jos ryhmänohjaaja katsoo perään, mutta ei niillä ole motivaatiota tai itseohjautuvuutta sen jälkeiseen itsenäiseen elämään. Eivät ne jaksa ottaa selvää jatko-opiskelupaikoista saati hakea sinne. Eikä niitä kiinnosta oikeat tytötkään, kun on netti ja lämmin käsi. Niillä on vähän onnellisia lapsuusmuistoja, eivätkä ne ehkä osaa jalostaa sitä nostalgiaa haaveeksi omasta perheestä.

Maailma, tai Suomi, on liian monimutkainen ja byrokraattinen tavalliselle ihmiselle. Tavallinen ihminen kaipaa hyväksyntää ja huolenpitoa, tunteen siitä, että on tarpeellinen. Tavalliselle ihmiselle tulee hyvä mieli, kun se huomaa osaavansa jotain oikeasti alusta loppuun. Jos sillä on liikaa vapautta ja valinnanvaraa, se on turvaton ja alkaa pelkäämään. Jos sillä ei ole mitään mahdollisuuksia mihinkään, se on turvaton ja alkaa pelkäämään. Pelko on pahasta. Joko se passivoi tai sitten se radikalisoi.

Meidän pitäisi osoittaa mieltä sysihuonoa järjestelmää vastaan, joka antaa ihmisten luisua omiin hölmöihin ajatusmalleihinsa. Pitäisi osoittaa mieltä ihanien nuorten miesten ja heidän moninaisten mahdollisuuksiensa puolesta!