Peruskuorma. Ko?
Tulee semmoinen déjà vu: ihan kuin olisin ennenkin näihin aikoihin vuodesta valitellut, ettei ajanäyttö ole ihan tasapainossa. Eikä mieli. Samaan aikaan on tapahtunut kaikenlaista:
- vapaaehtoishommissa hoidin yhtä juttua, joka ei muuten ollut työläs, mutta sen seuranta pysyi takaraivossa muutaman viikon: piti olla tarkkana, että hommat hoituivat, niinkuin oli sovittu
- erään sukulaisen syntymäpäivät lähestyivät, ja vaikka yllättämisaspektin (nyt sitten kaikki tutut: hys! juhlakalu ei tiedä asiasta, älkää paljastako edes tässä loppusuoralla!) järjestämisessä minun vastuullani on ollut vain pari juttua, nekin ovat taas olleet sellaisia, jotka ovat venyneet monen viikon mittaisiksi ja vaatineet yhteydenpitoa ees sun taas – onneksi tavoite on rento ja kotoisa, niin ei järjestelyjenkään suhteen ole tarvinnut tähdätä mihinkään supertarkkuuteen
- tässä kuun vaihteessa töiden puolesta oli eiliset avoimet ovet ja alkavan viikon leiri, jotka molemmat vaativat suunnittelullisesti tilansa takaraivosta ja aiheuttivat parin viikon aikana pohdintaa ja toimintaa tavallisen työn ohella, ja jakso on vaihtumassa, joten tulevien ryhmien opetusmateriaalien päivitys on myös tehtävälistalla
- tavallisen työn ohella on myös eräs hanketyö, joka on juuri nyt siirtynyt paperilta opiskelijoiden kohtaamiseen ja tarvittavien kehityskohteiden esiinnousuun, ja ne nyt sitten tietysti myöskin mylläävät jossakin aivojen perillä, ja odottavat sitä hetkeä, että vielä akuutimmat jutut ovat ohi, jotta pääsen keskittymään laadukkaasti tähän design-puoleen
- puolitoista viikkoa sitten niskaan jysähti ihan uudenlainen apina, kun sinänsä hyvä ja fiksu organisaatiomuutos julkaistiin, ja samalla meille tiedotettiin, että työurani toinen superesimies siirretään eri tehtäviin: olemme koko porukka lamaantuneet ihan täysin ja ihmetelleet, miksi hyvää ja toimivaa, innostavaa ja motivoivaa ja ennen kaikkea luottamusta kasvattanutta toimintatapaa ei muka johdon mielestä voida jatkaa, vaan ehdoin tahdoin esimiestä vaihtamalla ajetaan meidän porukka kaaokseen vähintään kevätlukukaudeksi, minkä aikana ja jälkeen on vaikea nähdä, että työhyvinvointi ainakaan pysyisi tämän hetkisellä tasolla
- nuorempi tyttäreni on kasvanut siihen ikään, jossa sen oma persoona ja tahto alkavat nousta esiin ihan uudella voimalla, pikkuvanhuutta esiintyy sekä uhkauksia: mä en sitten ikinä tuu sun kanssa enää puistoon! – mikä siis käytännössä tarkoittaa sitä, että äitinä muutun myös tämän lapsen kohdalla välttämttömien rajojen asettajasta ärsyttäväksi estäjäksi, mikä harmittaa myös minua, joka haluaisin tietenkin olla mielummin ihana esikuva, jota lapseni ehdottomasti haluaisivat matkia ja totella
Viime syksynä luulin, että paineet nousivat remonttiprojektin ison osuuden lopettelusta ja vanhempainvapaalta töihin palaamisesta. Oikeasti, psykologisen teorian mukaan, stressi syntyy siitä, että itselle asetetut tavoitteet ja todellisuus eivät kohtaa. Ehkä onkin niin, että minun ihan itse pitäisi joko lopettaa kaiken kivan tekeminen ja hienoksi viilaaminen – mikä ei kuulosta minulta – tai vaan hyväksyä se, että maailma näyttää nykyään olevan sellainen, että töissä ei ainakaan ole etupäässä rutiinia, joten jos jotain järjestystä haluaa elämäänsä, ne rutiinit kannattaa yrittää löytää kotielämästä.
Olen haaveillut aamuista tai muista hetkistä ihan yksin – semmoisia muka juuri nyt tarvitsisin eniten, että saisin päähäni tyhjää tai ajatukset järjestykseen. Semmoisia hetkiä saa odottaa, onnea ei siis kannata laskea sellaisten varaan. Täytyy siis huomata ne muut asiat, joista tulee hyvä ja rauhallinen mieli. Niinkun vaikka se, kun eilen tarvitsin lenkkiä ja liikuntaa ja Kerttu tarvitsi ulkoilua, ja hoksasin saavuttaa molemmat lähtemällä tyttö istuimessa polkemaan pitkän lenkin, joka huipentui Vinkkarissa kävelemiseen, Pelle Hermannin läpi juoksenteluun ja Hanhipuiston polkuja pitkin seikkailuun. Eiku mä juoksen, äiti! Ja se, että pääsen tähän tutkimaan omia vanhoja ja tämän hetkisiä ajatuksiani ja vertailun kautta toteamaan, ettei tässä olla minkään katastrofin partaalla sittenkään. Auringonlaskut on vuosisadasta toiseen yhtä hienoja. Ihmisvapaus on aina ollut kiehumassa kuiviin. Talvea seuraa kevät ja niin edelleen.
