Emil ”Saksikäsi” Cedercreutz
Parin viikon takainen kartanovierailu poiki heti suunnitelman lähteä tutustumaan omalta kohdaltani käymättä jääneeseen, kartanonpojan satakuntalaisnuorison ihmetykseksi ja sivistykseksi tarkoittamaan museoon. Kokoonpano oli kaksi äitiä, yksi koululainen ja kaksi päiväkoti-ikäistä.
Emil Cedercreutzin museo löytyy kauniista mäntymetsiköstä Kokemäenjoen rannan mukaisesti mutkittelevan Satakunnantien varrelta. Itse saan ilonhykerryksiä jo pelkästään tien varsia ihastellessani: vanhoja rakennuksia ja sellaista kylänraitin tunnelmaa, jonka jokainen varmaan jossain sisimmässään tunnistaa, vaikka olisikin elämänsä kaupunkimaisemmassa ympäristössä viettänyt. Hiljaista tosin on.
Hiljaista ei ole enää, kun saamme lapset museon kassalle asti. Alle 18-vuotiaat eivät maksa mitään (aikuiselta veloitetaan 5€ tai Museokortilla ei mitään) mutta vaativat paljon: ”Patsaita! Kato, patsaita! Mennään tonne! Eikun mennään tänne! Äiti tuu jo!” Aikuiset tykkäisivät verkkaisemmasta tahdista, mutta luottavat siihen, että vauhdikkaammastakin käynnistä jää pieniin muisteihin jälkiä. Ainakin se lapsi, joka ei ole minun, osaa heti kauniisti arvostaa museota: ”Tämä on hieno paikka.”
Itse haukon henkeäni. Tämä on kuin live-infoversio Koiramäen talosta, joka, kuten tiedätte, on punkalaidunlaisen Yli-Kirran talon inspiroima: herra C. on kerännyt koko suomalaisen ihmisen elämän tykötarpeet kalastukseen, metsästykseen, viljanviljelyyn, rakentamiseen, ruoan- ja vaatteenvalmistukseen ja liikkumiseen liittyen. Ainakin. Yritän saada vanhemman tyttären ällistymään selittämällä omaa ihailuani ääneen: ”Aattele, joku on ite tehny nää kaikki tavarat!” ”No nii: yleensä kaikki tavarat tekee joku.” Mutta siis että miten osasivatkin! Piti osata! Ei saatu kaupasta! Ja sitten piti vielä niillä itse tehdyillä työkaluilla osata itse tehdä ne purjelaivat (semmoinenkin löytyy) ja saappaat ja ruoat ja muut. Ite. Ja edelleen periaate on sama, mutta harva jaksaa nähdä sitä vaivaa, että tekisi itse, mutta eipä myöskään saa tunnetta siitä, että on oman elämänsä hallitsija. Se on surullista. Minussa heräsi Maahenki, arvostus arkista maatyötä kohtaan, juuri kuten Cedercreutz tavoittelikin: ”ylistyslaulu maan, auringon ja ihmisen yhteistyölle”.
Eikä siinä siis vielä kaikki. Emil Cedercreutz on yksi tunnetuimpia suomalaisia siluettitaiteilijoita, mutta erityisen tunnettu tietenkin työstään kuvanveistäjänä. Käsillä tekemistä ja aikaansaamista sekin! Museossa on esillä hurja määrä Cedercreutzin tuotantoa, enkä tietenkään muista kaikkien teosten nimiä, mutta sen muistan, että luonnollisessa koossa kuvatun sirkushevosen vieressä sitä tuntee itsensä aika pieneksi, monessa mielessä. Esillä on myös miehen itse keräämää taidekokoelmaa. Hyvää kamaa.
Sitten on vielä taiteilijan oma koti, Harjula, joka pelästytti kolmevuotiaan räväkällä sisustuksellaan (jääkarhun- ja tiikerintaljat mattoina), mutta oli muuten kyllä ihan uskomattoman yltäkylläinen ja mykistävän riemastuttava. Minä menen takaisin ilman lapsia tai sitten, kun osaavat vähän pysähtyä. Tunti ei riittänyt minulle tämän museokokonaisuuden ällistelyyn.
Taiteilijakodin ovessa lukee ”memento vivere” ja koko museon viesti siitä, että tavallinen elämä on ihmisen parasta aikaa ja uskomaton seikkailu, jos sen sillä tavalla osaa ottaa, on muutenkin niin ajankohtainen, etten kestä. Cedercreutz aloitti esineiden keräämisen Maahengen temppeliä varten vuonna 1916, sata vuotta sitten. Ihan kuin olisin muutenkin tässä tullut viime aikoina ajatelleeksi, että vaikka maailma muuttuu, niin ihmiset pysyvät aika lailla samanlaisina sukupolvesta toiseen…
Museon kahvila oli kiinni näin talviaikaan. Kävimme itseleivotulla pullalla ja täytetyllä ruisleivällä ja kahvilla ja pillimehulla Harjavallan uimahallin Kahvila Vannassa. Sitäkin voin suositella.
