Mist mä tuun

Töissä kävi vieraita Helsingistä, keski-ikäisiä, kiroilevia miehiä lenkkarit jalassa. Semmoinen raikas tuulahdus.

Minä, joka vietin lapsuuteni siellä pk- ja maaseudun rajalla ja kaipasin varsinkin toisella vuosikymmenelläni johonkin muualle, olen toisaalta nauttinut ja toisaalta kärsinyt henkisestä kodittomuudestani. Marttyyrin mutta myös seikkailijan riemulla olen etsiytynyt ihan tahallani sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, jossa saan killitellä maailmaa tutusta ulkopuolisen roolista käsin, ja sitten valittanut, kun tulen väärin ymmärretyksi… Kaikki ne kokemukset ovat kuitenkin äärettömän arvokas lahja, joka uskoakseni on jo kuolettanut sen marttyyritoiminnan hinnan.

Mikä kupliva ja yllättävä heimolaisuuden tunne mut valtasikaan, kun monen vuoden jälkeen törmään työpaikalla ihmisiin, joiden kulttuurimaiseman tunnistan heti omakseni! Ei, Roihika ei ole mulle merkityksellinen paikka, mutta ajatusten ladut ja tietynlainen jaettu yleissivistys on tarttunut missä tahansa Helsingin liepeillä 90-luvun viettäneeseen silloiseen nuoreen ihmiseen. Osa siellä käydyistä keskusteluista, epävirallisista tai virallisista, on kulkeutunut uusina Kokemäenjokilaaksoon vasta nyt tai kiertävät sen epärelevantteina kaukaa vastaisuudessakin.

Ja sitten, näille niin tutunoloisille miehille, huomaan paasaavani rakkaudestani rouheaan Poriin, jossa on mahdollista elää kaupunkielämää rauhallisesti ja lompakkoa jatkuvasti raottamatta, antaa lasten seikkailla ja ottaa kotikylä haltuun.

Toki diskurssi oli tässä heimossa niin vääjäämätön, että se menee melkein komiikan puolelle.

Mutta silti. Kiitos elämä, ja kiitos eritoten Mies: nyt mä tiedän mist mä tuun. Tää on mun koti.