Kukitus
Klasarikytkös vei minut kukittamaan yhden ja toisenkin taiteilijan.
Olen parikymmentä vuotta haaveillut läpällä sellaisesta, että pääsisin lavalle monituhatpäisen yleisön eteen, mutta koska en soita sujuvasti mitään instrumenttia enkä suutanikaan niin suuren yleisön mielestä tarpeeksi hyvin, en menisi sinne esiintymään. Ei. Tiedättekö sen kohahduksen, joka yleisössä käy, kun se odottaa bändiä lavalle, ja sitten siellä sivustalla liikkuu jotain? Ja sitten esiin kävelee roudari tai teknikko. Minä haluaisin olla se, joka käy testaamassa mikin. Sitten menisin pois.
Luulen, että se ei jännittäisi juuri ollenkaan, sehän olisi testi. Esiintyvien taiteilijoiden kiitoskukitus sen sijaan – hui. Se on osa sellaista maailmaa, jossa en ole ennen toiminut. Sen verran ajatuksissani olin kotonakin, että hukkasin toisen tyttäreni tunniksi, sen isomman vielä. Siellä se istui yläkerrassa, kun luulin sen olleen Mummulassa tai kaupassa isänsä kanssa, tai jossain. Mistä minä tiedän. Pitää keskittyä vaativaan tehtävään tässä nimittäin.
Myöhästyin oikeasta kohdasta, mutta pääsin kuitenkin lopulta lavalle ja sain kukatkin ojennettua näille superihmisille. Siinä lämpiön puolelta saliin katsoessa oli melkein se fiilis, kuin kuvittelen olevan siellä stadionille rakennetun lavan bäkkärin suulla.
Mutta hei. Supertyyppi oli kyllä myös floristi Sari Antin Kukasta (eikä tämä ole millään tavalla maksettu mainos, vaan ihailua suoraan sydämestä)! Soitin etukäteen ja kerroin, mihin tarkoitukseen ja kenelle kimput tulisivat. Nainen teki muistiinpanoja ja kertoi tekevänsä vielä vähän taustatyötä ennen työhön käymistä. Kun sitten tänään hain puketit putiikista, tämä osaamisen ja ammattiylpeyden huipentuma (tai toinen niistä, toinen on meidän timpuri) osasi selvittää, ettei kimppua voi tuosta noin vaan roiskaista kasaan kivan näköisistä kasveista, vaan että asetelma todellakin kuvastaa sitä ihmistä, jolle se on tehty. Sari oli tutkinut artistien kuvia, edustuskuvia ja niitä, joissa näkyy yksityisempi minä, ja sen perusteella päätellyt, minkälainen kimpun pitäisi olla. Näissä nyt oli totta kai itse muotoillut nuottiavaimet koristeena, mutta kapellimestari-pianistin kimpussa lisäksi musiikin liikettä ja vakavaa särmää, ja sopraanon kimpussa tyylikästä blingiä, arvokkuutta huumorilla. Vau. Suosittelen!