Sukupuolesta
Kokeilin vähän aikaa sitten sitä saakelin FaceAppia. Tätä yläpuolella olevaa kuvaa ei ole sillä otettu, koskapa hymyn paljastamat hampaani ovat eurooppalaisen väriset. Jos muistan ja jaksan, lisään tuonnempana semmoisen sovelletunkin kuvan.
Kuva ei silti ole pääasia, vaan se tunteiden ryöppy. Tämmöinen vanhakantaisesti selfieihin ja muihin omakuviinsa suhtautuva täti-ihminen ei muutenkaan kovin luontevasti napsi itsestään kuvia – ja ilmeisesti liiankin paljon pohtii sitä, miksi ihmeessä niitä kuvia pitää edes ottaa, saati julkaista. Siksi omakuvan ottaminen sovelluksella vähän nolotti. Kun kuvan oli ottanut ja katsonut, ja alkoi sitten selata niitä filttereitä, nolotti lisää. Ihme tirkistelyä. Miksi haluan katsella itseäni erinä kuin olen? Minähän olen minä. Semmoinen kuin olen. Kuva voi näyttää minkälaiselta tahansa, mutta tiedän oikein hyvin, että minä olen silti minä.
Selvisin siitä, ja uskalsin katsoa lapsenkasvoja ja hymyilevää naamaa ja meikatumpaa naamaa. Sitten katsoin itseäni miehenä.
Ohhoh! Olinpas hyvän näköinen!
Voiko tai saako niin ajatella itsestään? Tämmöinen täti-ihminen? Ja olenko se edes minä, jos se on miespuolinen minä? Miten ihmeessä minä viehätyn muka-itsestäni? No tietenkin, koska kuva näyttää tutulta, mutta vieraalta samaan aikaan. Mutta silti! En voinut tallentaa kuvaa. Mitä jos olisin alkanut tuijotella sitä kuin Narkissos kuvaa lammikossa? Jos olisin uppoutunut sen omiin silmiini ja menettänyt kaiken ymmärrykseni ulkopuolisesta maailmasta?
Kummallisen taikauskoinen, vähän kuin syntiä tekevä fiilis. Kuin olisi rikkonut tai rikkomaisillaan jotain, mitä ei saa koskea.
No sitten äsken luin lehdestä jutun Prinssieliaksesta ja tuoreeltaan vertasin oloani tytön ruumiiseen syntyneen pojan tuntemuksiin. Huomio huomio: en halua loukata ketään, ja kun nyt kerron, ettei minulla ole ollut vakavia hankaluuksia sosiaalisen tai fyysisen sukupuoleni kanssa, en tarkoita, etten pysty kuvittelemaan, että jollakin toisella on. Ammattinikin takia olen aika tottunut kohtaamaan monenlaisia ihmisiä, joten tarkoitukseni on pelkästään tutkiskella ja todeta oman pääni sisältöä.
Olin aika nuori, alle kouluikäinen, kun ärsyynnyin, kun poikien kanssa leikittiin metsässä, ja he lähtivät seikkailemaan ja olivat sitä mieltä, että minun pitää jäädä kotia laittamaan. Silloin koin olevani vääränlainen: ei minua kiinnostanut mikään lattian lakaisu ja mielikuvituspuuron keitto. Minä halusin metsästää ja hiipiä ja suorittaa! Jostain syystä silti suostuin rooliin. Muuten kyllä yleensä leikittin yhdessä neutraalisti, vaikkakin enemmän autoilla ja hiekkalaatikkoon maailmoja rakennellen kuin nukkeleikkejä, eikä minun täytynyt miettiä, haluanko tehdä tyttöjen vai poikien juttuja. Tekemisten ja mielenkiinnon kohteiden suhteen sain jatkaa sellaisilla laduilla aika pitkään. Vasta viimeisen vuosikymmenen aikana olen oppinut todeksi sen, että sukupuoli ja ikä voi todella rajoittaa mahdollisuuksia – nyttemmin en ehkä enää ole katkera, vaan lähinnä turhautunut. Hiljaa hyvä tulee, toivottavasti.
Näiden historiallis-yhteiskunnallisten kulttuurisidonnaisuuksien lisäksi sukupuoli liittyy kuitenkin tiukasti sukupuolisuuteen. Minusta se on ihanaa. Minun naisenvartaloni on toiminut tässä suhteessa oikein mainiosti, joskaan / vaikkakaan ei ulkoisesti ole mitenkään täydellinen. Naishormonit eivät ole aiheuttaneet minulle murhetta muuten kuin silloin, kun ne varoittamatta hyökyivät suoniini äidiksi tultuani ja sekoittivat kaiken. Mutta siitäkin selvittiin. Kaikki, mikä fyysiseen naiseuteen kuuluu, on ehdottomasti hienoa ja kokemisen arvoista. Sikäli olen hyvin sinut sukupuoleni kanssa.
Olisiko niin, että viehtymykseni minun miesomakuvaani herätti jonkun kauan sitten kuopatun kaipuun sellaiseen olotilaan, jossa saisin pitelemättä käyttäytyä niin kuin pojat – tai miehet! – ja olla silti minä? Sekö oli niin hurjaa, että nolotti ja melkein pelotti? Silloinko olisin anteeksipyytelemättömän täydellinen?
Hmm. Iän myötä ihokarvani näyttävät tummenevan. Pitäisikö olla huolehtimatta mahdollisesta tulevasta viiksenkasvusta ja antaa rehottaa vaan? Voisin sitten pitää itseni kanssa peilin kautta julkeaa silmäpeliä ja kehrätä häpeilemättömän hyvissä värinöissä.