Äiti&tytär: naiskauneudesta
Olin eilen valokuvamallina, tulokset saatte nähtäväksenne pian. Kysymyksessä oli muotokuvaharjoitus, ei inhorealistinen dokumentarismi, joten muutaman päivän takainen, viikonloppuisen paljas omakuva-lookkini ei nyt tullut kyseeseen. Arkimeikkini salaisuudet paljastinkin jo aiemmassa postauksessani, täällä. Eilen piti panostaa vähän enemmän.
Kuvaajalla oli tietty visio: naama ja pisamit esiin. Normaalisti peitän puolet naamastani näppärästi ylikasvaneella otsatukalla ja isoilla mustilla silmälasikehyksillä, jotka tekevät kaikista kantajistaan jokseenkin samannäköisiä. Nyt siis etuhiukset pinneillä kiinni ja tukka nutturalle (yleensä ei voi kun on se pyöräilykypärä. Kylläpäs se perhanan pyöräily määrittää mua paljon), ja piilarit silmään ja hyvä meikkipohja valmiiksi, ettei sitten photoshoottia varten tarvitsisi alkaa ihan alusta.
Vanhempi tytär tassuttelee sängystään selän taakse aamulla, kun meikki alkaa olla kasassa. ”Äiti. Mä en tunnista sua.”
(Ei sentään enää ”äiti sä et oo yhtään kaunis” niinkun joskus pienempänä, kun oltiin iskän kaa lähdössä viihteelle.) Ero tavalliseen oli todellakin niin häikäisevä, että useampikin tuttu sitä kommentoi, luonnollisesti hyvät mielessään. Aika jännä oli myös se tavallisesta poikkeava hymynkare, joka miespuolisten tuttujen suupieleen nousi. Ja minä huomasin, että kun huomasin sen, niin käyttäydyin ihan hippasen verran eri tavalla, koska huomasin sen. On ihan selvää, että meikki vaikuttaa siihen, miten maailma naisen kokee. Rakel Liekin videon aiheesta voit muistin virkistämiseksi katsoa täältä.
Kerroin seitsemänvuotiaalle, että ennen vanhaan meikkasin joka päivä aika paljon. Miksi? No sillä sai peitettyä näppylöitä ja tehtyä itsestä vähän erinäköisen, niinkun värikkäämmän. Mikset sä enää meikkaa noin paljon? Siihen menee aika paljon aikaa aamulla, eikä se ole mulle niin tärkeetä. Ei mua haittaa, jos mun naama ei ole ihan tasaisen värinen. (Tässä kohtaa takapirufeministiäiti iski:) Sitä paitsi musta on hassua, että naisten vähän niinkun kuuluu meikata mut jos mies meikkaa, niin sitä pidetään outona (joskus vuosia sitten vastaava keskustelu käytiin epilaattorin äärellä). Miks muuten? No en tiedä. Vaik kyllähän esimerkiksi Mike Monroe meikkaa. No mut Michaelille (sic) se niinku sopii ihan hyvin! Niin, se on vähän niinkun tyylikysymys. Musta se koko juttu on vähän kumma, kun mä olen kuitenkin ihan sama ihminen, on mulla meikkiä tai ei. Niin. Mut äiti arvaa mitä mun yks kaveri teki… ja puheenaihe vaihtui sen merkiksi, ettei tässä enää nuoren naisen mielestä sillä hetkellä ollut muuta puitavaa.
Minä taas jäin tätä puimaan, niin kuin monta kertaa aikaisemminkin. Tiedän, että Mies tykkää, kun mulla on meikkiä vähän enemmän kuin arkena. Tiedän, että muutkin miehet tykkää. Omaa miestäni ihan mielelläni mielistelen, mutta kun vietän suuren osan päivistäni teinipoikien kanssa niiden erittämien testosteronihöyryjen keskellä, niin ei tunnu luontevalta alleviivata omaa naiseutta vielä lisää. Arvostan sitä mutkattomuutta, mikä luokassa vallitsee, ja joka rikkoutuu silloin, kun joku keksii, että olenkin aika milffi. Siis niinkun että kiitos vaan, mutta tuon ikäinen poikahan helposti innostuu lähes mistä vaan naiseen liittyvästä. Olen hiljentänyt niitä muutaman kerran piirtämällä tauluun kaksi vierekkäistä ympyrää, joiden keskelle piirsin pisteet, ja kehottanut katsomaan. Isompikin hälinä laantuu pariksi minuutiksi.
Näistä en puhunut tyttärelle, vielä. Minä en pidä huivia, mutta en myöskään normaalisti maalaa itseäni näkyviin. Tänä päivänä pystyn ajattelemaan olevani ihan tarpeeksi nätti vähissäkin meikeissä, ja samalla saan olla rauhassa omassa itsessäni. Miehen kainalossa voin olla rauhassa perinteisen naisellinen meikeissäni, eikä mun tarvitse kohdata maailman muuttunutta käytöstä ja sen oletusta siitä, mikä mä olen.
Tiedättekö?