Mä ja mun media
Tämä keskustelu on ollut tuloillaan jo muutaman päivän, joku perhosen siipi on lepattanut ja nyt vähän joka suunnassa aaltoilee. Hyvää vaihtelua silti, noihin muihin kestopuheenaiheisiin! Helmi K meni tänään ihmettelemään vatvojia, jotka blogeissaan toistelevat itsestäänselvyyksiä ja maalailevat yhä uudestaan täydellisiä asioita. Jos et lukenut vielä, lue. Ja lue kommentit myös. Ja muista, että jokainen lukee toisen tekstit omasta näkökulmastaan, ja että kieli on aina kirjoitettuna kulmikkaampaa kuin puhuttuna, ja että netissä – tai missään muuallakaan – ei voi olettaa, että jokainen ihminen olisi se, mikä ensinäkemältä/-lukemalta antaa ymmärtää olevansa. Enhän minäkään tässä ihan omalla nimelläni ihan kaikkia asioita elämästäni julkaise, vaikken nyt kertakaikkiaan keksittyäkään henkilöä esitä, mutta enpä myöskään kasvokkain jokaiselle ihmiselle ihan kaikkea itsestäni kerro. Se on käsittääkseni ihan luonnollista, asiaan eli ihmisyyteen kuuluvaa sosiaalista peliä.
1) Minua ärsytti taas puhelimessa roikkuminen. Oma roikkumiseni. Juuri sain ystävältä kehuja, kun pystyn keskittymään kasvokkaiseen kanssakäymiseen jopa niin, että unohdan sen telefoonini ystävän luo, kun lähden kotiin. Mutta sitten kun olen kotona tai bussissa, niin heti kun on vähän tyhjempi lyhyehkö hetki (koska jos olisi pidempi hetki, niin tekisin jotain hyödyllistä, selitän itselleni, mutta tässä ei nyt ehdi muuta niin voin yhtä hyvin vähän surffata) tai muuten vaan tulee semmoinen impulssi, niin puhelin on kädessä ja facebook auki ja tietenkin sitä lähinnä tsekkailee, että onko joku reagoinut johonkin, mitä minäminäminä olen äärimmäisessä nerokkuudessani sinne postannut. Se perhanan fb on vielä muutettu niin sekavaksi, että missaan monet sellaiset päivitykset, jotka oikeasti olisivat mielenkiintoisia, kun jollain lööppikerroingeneraattorilla etusivulle sylkee vaan kaikenlaista hurjaa ja shokeeraavaa. Tai niin kuvittelen ainakin. No nyt sitten kun olin oikein ärsyyntynyt, niin bongailen kovasti erilaisia sivuja, joilla kerrotaan: näin pääset eroon someriippuvuudesta ja 10 vinkkiä, joiden avulla vähennät netissä roikkumista.
2) Kun aloin bloggaamaan, tein sen oikeastaan henkilökohtaisen kirjoitustarpeen lisäksi myös siksi, etten enää halunnut postata kuulumisiani facebookiin. Laitoin mielummin sinne linkin, jota klikkaamalla pääsisi kiinni kuulumisiini, ihan ajatuksiin asti. Oli niin iso houkutus vaan postata suoraan feediin hassuja tai ihania kuvia mun elämästä. Hyi. Mun elämä on hassua ja ihanaa, herranjestas, mutta on se välillä rasittavaa ja tyhmääkin, ja ne omat yksipuolisen idioottimaiset valinnat positiiviseen suuntaan ärsyttivät minua itseäni. Tietysti vähän samalla suhtaudun nurjasti muiden ihmisten täydellisen tyylikkäisiin juttuihin… Oletushan on se, että kaikki muut on erilaisia kuin minä, eli vähän yksinkertaisia ja huumorintajuttomia ja aina ovat yksiulotteisia. Kun vähän ajattelee, tajuaa, että se on ite joka sanoo. Totta kai ne täydellisyydetkin sinne postataan kieli poskessa, joku tarkoitus niissä on, mutta ehkä ei ihan kamalan moni wannabe-lifestyle-guru oikeasti usko, että muut kuvittelevat heidän olevan kertakaikkiaan täydellisiä. Toivoa saa tietenkin, mutta suuret huijaukset eivät ole hirveän yleisiä. Tai sitten aliarvioin ihmisten kyynisyyden asteen. Tällä hetkellä jaan artikkeleja enemmän kuin koskaan, ja sekin on alkanut ärsyttää: en minä mikään HuffPost ole. Ei kukaan mun kaverini henkeään pidätellen odota, että mitäs jännää se Pamsu siellä tänään jakelee, vaan luultavammin vaan kyllästyy samojen teemojen ympärillä pyöriviin juttuihini, jotka eivät edes ole minun juttujani.
3) Aloin bloggaamaan henkilökohtaisen kirjoitustarpeen vuoksi. Olen aina tykännyt kirjoittaa, tekstiä tulee, ajatuksia suhahtelee, ja ennen blogia kävi usein niin, että joku ajatus kiersi päässä kehää niin kauan, kun sitä jaksoin toistella ihmisille. Ja jaksoin, kuulkaa! Ainakin sitten, kun vihdoin avasin suuni. Sittenpä kerroin samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan, koska se oli muhinut päässä jo jonkun aikaa. Nyt ihmettelen, kirjoitan, ajatus tulee ulos ja minut valtaa rauha. Ei tarvitse jankata enää. Samalla jää muistijälki tärkeistä asioista. Kirjoitan itseäni varten, siksi kirjoitan niistä asioista, jotka minua mietityttävät ja ilahduttavat. Välillä tekee mieli tarkoituksellisesti repäistä (hihii, meinasin jo kaapata signature look -haasteen: Minun tunnusmerkkini on huolellisesti kosteutettu iho, jota ravitsen iltaisin Estelle&Thildin seerumilla, jonka tarkkaa nimeä en ole painanut mieleeni, Lumenen yövoiteella, joka oli joulutarjouksessa, ja silmänympärysgeelillä. Juon aivan liian vähän vettä, joten mikään kosteutus ei oikeasti auta. Aamulla sudin nassuni kasvovedellä ja päällystän samalla yövoiteella, koska päivävoide pääsi loppumaan enkä muista Prisman hyllystä napata uutta, varsinkin kun arvon, pitäisikö sittenkin mennä ihan Sokokselle asti. Lookkini viimeistelen kulmakarvojen ja silmien rajailulla ja ripsivärillä, jos vaan suinkin muistan. Mutta en sitten viitsinyt. Joku olisi ottanut sen vielä henkilökohtaisesti, eikä tarkoitus ole irviä, vaan huvittaa). Kirjoittaa sellaisia asioita, joilla tietoisesti houkutellaan lukijoita. Sitten muistan, että tarkoitus on kirjoittaa siksi, että se on minusta kivaa, eikä siksi, että joku kehuisi. Saa tietysti kehuakin, se on kivaa ja tuntuu hyvältä!
4) Kirjoitin graduni naistenlehdistä naisten yhteisöllisenä kirjallisuutena. En muista enää tarkkaa otsikkoa, mutta ongelmia syntyi siitä, että englantilaisen filologian näkökulmasta tehty gradu oli sittenkin aika lailla enemmän sosiaalipsykologista pohdintaa. En suostunut ymmärtämään, miksi olisi ollut ihan jees tutkia jonkun australialaisen naisen kirjoittamaa liirumlaarumia, joka ei minua kiinnostanut, mutta naistenlehdet naisia voimaannuttavana yhteisön luojana oli ihan tyhmä valinta. Ei voinut kuulemma ottaa feminististä näkökulmaa naistenlehtiin. NAISTENLEHTIIN. Eihän ne ole vakavasti otettavia tekstejä, muka. Olin ihan sisuunnuksissani ja pusersin gradun aggressiivisesti valmiiksi, vaikka tuntui siltä, ettei kukaan vallankumouksellista näkökulmaani arvostanut. (Alunperin olisin halunnut vertailla Jane Austenin jonkun romaanin ihmissuhdeneuvoja Cosmopolitanin tarjoamiin, mutta se oli pyhäinhäväistys, joka estettiin kertomalla minulle, ettei Austenista saa nyt tehdä graduja, kun niitä on tehty niin paljon.) No niin, samapa tuo. Ei ole kukaan koskaan valmistumiseni jälkeen ollut kiinnostunut gradustani – vinkkinä teille kaikille, jotka omanne kanssa tuskailette! Joka tapauksessa: kylläpä on naisten kirjoittama kirjallisuus vahvasti ja monisyisenä näkyvillä tämän päivän blogeissa! Näitä tekstejä sietäisi tutkia, jos joku vaan saisi aiheen rajauksen kohdilleen. Näissä jos missä saa nainen ja naiset äänen, on omaa huonetta kerrakseen, kun pääsee jokainen tilittämään siitä, mikä on itselle tärkeää. Näitä tekstejä tehdään silloin, kun lapset nukkuu, tai silloin, kun ei vielä olla yritysjohtajia, tai silloin, kun on joku henkilökohtainen kasvutarina käynnissä.
Tarkoitan sanoa, että kaikki tämä vatvominen on omalla tavallaan arvokasta, lisää se sitten kirjoittajan omaa tai yhteisön jaettua ymmärrystä ja hyvinvointia. Mutta voi se samalla olla ihan sairaan ärsyttävääkin. Elämä on.