Omakuva

Ennen vanhaan selfie oli nimeltään omakuva. Sellaiset olivat harvassa, koska vanhoilla filmikameroilla niiden ottaminen oli monimutkaisempaa ja ruudun hinta oli olennainen kysymys. Kun rullassa oli 24 tai maallikolla korkeintaan 48 ruutua, ja rullan kehi(ty)ttäminen kesti oman aikansa, päiviä suorastaan, omakuvien ottaminen täytyi oikeuttaa jollain erikseen määritellyllä projektilla. Tai sitten täytyi osata piirtää tai maalata. Pitää kynää kädessä.

Nyt selfie on niinkuin peiliin katsominen, monta kertaa päivässä tulee vilkaistua, varmuuden vuoksi, vähän niinkuin että onko kaikki vielä tallella. Tai niin kuvittelen! En ole itse koskaan oppinut kunnolla tsekkaamaan peilistä ennen uloslähtöä, että kaikki on kunnossa, ja nyt tässä elämänvaiheessa olennaisempaa kuin se, onko pipo päässä juuri oikein, on se, että a) jokaisella on pipo kun keli sitä edellyttää ja b) kaikki on mukana oikeaan aikaan ja menossa oikeaan paikkaan eikä kellään ole pissahätää juuri, kun pitäisi mennä. Harvassa on ne kerrat, kun ylipäätään tulee oikein katsottua peiliin, kun aamuisinkin ne pakolliset ripsarinsutimiset hoituu vähän niinkuin automaattiohjauksella.

No niin. Listaa pukkaa. Työperäistä taas tämä: lopettelin kurssia ja puhuttiin niitä näitä ja minä loihe laususkelemaan jotain abikeväästä.

Kuvassa on siis Pamsu, 35 vuotta. Itse olen jumittunut lapsellisen asenteeni kanssa siihen noin 23 vuoteen, mutta toisaalta sitten taas ihmettelen kokemattomien kohnotusta kuin kahdeksissakymmenissä oleva mummo. Olen huonosti juova atoopikko, joten decolté- ja otsarypyt tulevat ja menevät ihon tulehdustilojen ja nesteytyksen mukaan, minun silmiini ne eivät sano mitään suoranaista iästä. Väsyneet silmät kertovat, että elän samassa taloudessa taaperon kanssa.

Mutta se abikevät.

• Parin viikon päästä 17 vuotta sitten (18v.) pakkasin ylioppilaskirjoitusten päätyttyä matkalaukun ja lähdin Pariisiin töihin. Silloin ei vielä ollut sosiaalista mediaa, voi että… Kännykkä sentään oli.
• 15 ja puoli vuotta sitten (20v.) muutin Tampereelle opiskelemaan. Ikkunasta näkyi kadun toisella puolella kohoava Kalevan kirkko, mutta vieläkään en ole siellä käynyt sisällä.
• Aika tarkkaan 13 vuotta sitten (22v.) aloittelin ensimmäistä pidempää opettajan sijaisuuttani ja olin vahvasti sitä mieltä, että vaikka kaikki sujui kohtuullisen hyvin, en missään tapauksessa toteuttaisi läksiäislahjaksi saamani kukkomukin saatesanojen mukaista ennustusta urasta opettajana.
• Pari kuukautta siihen päälle (22v.) ja muutin Poriin. Ja minusta tuli äitipuoli. Ja olin yksin vieraassa kaupungissa, jos ei Miestä lasketa.
• Kohta 12 vuotta sitten kesäkuussa (23v.) aloitin ensimmäiset oikeat aikuisten työt – millään tavalla väheksymättä elintarvikepakkaajan, siivoojan tai tarjoilijan töitä, päin vastoin: niistä saadut kokemukset ja näkemykset ovat olleet hurjan tärkeässä asemassa minuksi kasvamisessa.
• 11 ja vajaa puoli vuotta sitten (24v.) valmistuin yliopistosta ylempään korkeakoulututkintoon johtaneen opiskeluni lopputuloksena.
• Siitä puolen vuoden päästä (24v.) oli jonkinsorttiset yt-neuvottelut, joiden tuloksena jouduin elämäni toistaiseksi ainoan kerran aidosti työttömäksi, ilman tietoa tulevasta, ja tunsin oloni vanhaksi ja kelvottomaksi ja elämä oli takana ja pelkkää epäselvyyttä edessä.
• Kesäloman jälkeisen kahden viikon työttömyyden jälkeen sain puhelun ja töitä joihin sovitin varasuunnitelman ”opettajan pedagogiset opinnot” ja sitten vielä perustin yrityksen (25v.), jotta voisin tehdä töitä vanhalle työnantajalleni, jolla ei ollut tarjota minulle palkkatöitä, mutta keikkaa kuitenkin.
• 10 vuotta sitten (25v.) ostin talon ja valmistuin opettajaksi.
• Vajaa 9 vuotta sitten (26v.) menin naimisiin.
• 8 ja puoli vuotta sitten (27v.) aloittelin nykyisessä, ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani.
• Luontoäidin suurella siunauksella ajoitus oli loistava, kun 7 ja puoli vuotta sitten (27v 11kk 20pv) minusta tuli äiti.

Tähän asti olin aina joka paikassa jotenkin aikaisin tai kauhean nuori – no, ensisynnyttäjänä valtakunnallisesti keskimääräisen ikäinen, mutta muiden pk-seudulla syntyneiden ikäisteni akateemisten naisten joukossa kuitenkin etujoukoissa. Kunnes nyt, kertoessani 17 vuoden takaisesta abikeväästä ihmisille, jotka silloin olivat nuorempia kuin minun nuorempi lapseni nyt, oli pakko miettiä, että kyllähän tässä jo alkaa elämänkokemusta olla.

Ja se on ihanaa. Miten uskomattomia asioita sitä on ehtinyt kokemaan, ja miten paljon oppimaan teoriassa ja käytännössä, minkä määrän erilaisia ihmisiä olen tavannut! Kovin moni inhimillinen asia ei ole mulle vieras. Suuria toteutumattomia unelmia ei enää ole, mutta minulla on ymmärrys siitä, että periaatteessa kaikki, mitä haluan, on jollakin tavalla mahdollista järjestää – mutta se, mitä haluan, onkin yleensä aika yksinkertaista.

Ah. Keski-ikäisen ihmisen tyytyväisyyden auvo. Sehän se siellä peilissä killittää.