Neljän kuukauden hölkkäilyn jälkeen julistan operaation päättyneeksi. Hölkkäily kyllä jatkuu, mutta operaatio on tehnyt tehtävänsä ja muuttunut tarpeettomaksi sikäli, ettei lenkille lähtö enää vaadi henkilökohtaisen valmentajani, Miehen, taholta usutusta tai vahtimista.

Lenkitän itse itseäni. Ostin uudet lenkkaritkin. En porkkanaksi tai palkkioksi vaan tarpeeseen. Jos ehdin metsään vain pari kertaa viikossa, minua alkaa harmittaa. Pidemmänkin lenkin pystyn valitsemaan ihan itse, ja sen maisemat ovat jo muuttuneet kotoisiksi.

Juoksuhengitykseni on edelleen äänekkäämpää kuin tahtoisin, ja olen lenkin jälkeen edelleen punainen kuin rapu. Se ei enää harmita, koska tiedän kuntoni ja tekniikkani parantuneen. Keväällä nolostelin vähän, ja ajattelin, että minusta näkee kilometrien päähän, etten ole tämmöistä liikuntaa harrastanut aikoihin, ja että kohta joku tulee osoittamaan sormella, että hahhaa, tuo ei kyllä kuulu tänne. Piti sisulla kestää ensin, ennen kuin huomasi, että on tauon jälkeen myös omassa päässään ihan yhtä oikeutettu urheilemaan kuin muutkin.

Juokseminen ei ole vieläkään eikä varmaan koskaan tule olemaan ihanan euforista edes joka kerta. Vasemman sääreni etupuolella on joku ihme kohta, joka aina aluksi huutelee huomiota, mutta asettuu sitten. Joskus hengitys on aluksi ihan tukossa. Joskus lenkkikaveri puhuu niin levottomia, että on pysähdyttävä paikalleen nauramaan, ettei pissa tule housuun, ja sen jälkeen hihityttää eikä henki kulje. Joskus on liian kuuma eli olen pukeutunut väärin, joskus on hyttysiä, joskus en ole syönyt tarpeeksi ja sitten voimat loppuu. Juominen on minulle vaikeaa: en muista juoda isoa lasillista ennen lähtöä, ja kotiin tullessakin pitäisi heti juoda ennen suihkua ja sitten vielä lisää.

Vaikeuksista huolimatta lenkkeily on juuri niin palkitsevaa kuin mitä siitä sanotaan. Varsinkin ja yleensä jälkikäteen. On hienoa, kun voi onnitella itseään siitä, että tuli käytyä. Metsä on ihana ympäristö, mutta varmaan olisi mikä vaan: juostessa tulee katseltua maisemia eri tavalla kuin muuten. Sielu lepää. Lenkin jälkeen lihakset kaipaavat venytystä ja kroppa on hereillä. Se toimii. Se on hienoa. Minä toimin, olen hieno.

Puolimaratoonari rouva K:n kanssa tästä puhuttiinkin: ei ole itsestäänselvää, että voi juosta, ja siksi sitä melkeinpä itsensä täytyy velvoittaa lenkkeilemään. On paljon tämmöisiä vasta alle nelikymppisiä naisia, jotka eivät syystä tai toisesta voi juosta, joten kun kerran on mahdollisuus pitää itsestään huolta näin helpolla tavalla, olisi suorastaan röyhkeää jättää se tekemättä.