Anopin ja miniän jaettu tontti

Lukijamme ovat jonkin aikaa varovaisesti tiedustelleet, miten anopin ja miniän asuminen samalla tontilla on lähtenyt käyntiin. Nyt, kun yhteiseloa on takana jo reilu vuosi, nostamme kissan pöydälle, ja kysymme suoraan: Rouva P., miten asumisjärjestely toimii?

– Kiitos, totta puhuen ihan hyvin. Ollaan ohi sellaisen pisteen, jossa järjestelyä tai siihen ryhtymistä tarvitsisi enää mitenkään ihmetellä: näin meillä nyt vaan eletään. Mummu kuuluu nyt lähiporukkaan, eikä kukaan meistä varmaan enää osaisi kuvitella sellaista elämää, jossa lapset eivät voisi omin nokkineen käydä moikkaamassa Mummua.

Olen kuitenkin haistavinani vastauksessanne jotain diplomatiaa… Vai oletteko todella niin samasta puusta veistettyjä, ettei tilanteesta mitään poikkipuolista sanottavaa ole?

– No. Sanotaan nyt vaikka niin, että jos Mieheni etsi puolisokseen äitinsä kaltaista naista, hän on epäonnistunut täysin. Olemme monessa suhteessa suorastaan toistemme vastakohdat, anoppini ja minä. Eniten meitä yhdistää tietysti se rakkaus, jota tunnemme yhteisiä perheenjäseniämme kohtaan, mutta heti perässä tulee varmasti molemminpuolinen ihmettely ja kummastelu toisen ajattelu- ja toimintatapojen suhteen. Sivistykseen kuuluu kuitenkin yhdessä elämisen taito. Jokaisen ei tarvitse olla samanlainen, erilaisuutta on osattava sietää. Olisi hölmöä haaskata jatkuvasti energiaa toisen tapojen kummasteluun ja arvosteluun. Olisi silti hurskastelua esittää, ettei siihen välillä tulisi sorruttua…

Jonkinlaista rajanvetoa on varmasti jouduttu kuitenkin tekemään ihan avoimesti?

– Kyllä kyllä. On mummuilun kannalta hankalaa, että yhdet lapsenlapset ovat tässä joka päivä ja toiset eivät: vanha kunnon avoimesti hemmotteleva keksi- ja jätskitarjoilu ei voi koskea näitä lapsia, jotka käyvät Mummulassa kahdeksan kertaa päivässä. Minulle avointen ovien politiikan määrittely on ollut hankalaa. Toki olemme tässä samalla tontilla, mutta minun näkökulmastani minun kotini on minun kotini, enkä halua sinne ylimääräisiä yllätyksiä. Vaikka ulko-ovi on auki, olisi esimerkiksi ihan kiva, että sisään tulija antaisi jonkinlaisen äänimerkin viimeistään eteisessä… mutta toisaalta en kyllä ole yhtään varma, osaavatko omat lapseni Mummulaan mennessä sanoa moi, vai törmäävätkö vain sisään keksiä ruinaamaan. Jotain rajaa näille vierailuille on yritetty määrittää, mutta hankalalta se tuntuu. Tilanteet muuttuvat ja olisi niin kiva voida vain luottaa yhteiseen maalaisjärkeen. Sysään vastuuta mielelläni Miehelle, joka tuntee sekä äitinsä että minun ajatuksenjuoksun. Toisen kunnioitus on tässäkin taas olennainen juttu.

Rouva P., olette siis selvästi jo asettunut emännäksi taloon, pidätte sitä omana kotinanne.

– Muistan jostain vuosien takaa ensimmäisiä vierailuitani tähän taloon, kun bonuslasten äiti sattumalta piipahti sisään samaan aikaan, ja kun lämmin päivä oli, muitta mutkitta otti kaapista lasin ja otti hanasta vettä. Itse ujostelin vielä anoppilassa oloa ja huonosti ajoitettua saapumistani sukuun, enkä ollenkaan osannut kuvitella, että jonain päivänä voisin itse olla kuvioissa yhtä kotonani ja tervetullut. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä!

Onko tämä nyt siis lopullista?

Minun käsittääkseni kyllä. Muutto Miehen lapsuudenkotiin oli puheissa pitkään, ja vastustin sitä uutterasti, mutta kun lopulta kenties lasten myötä näkökulma sukupolvien väliseen yhteiseloon laajeni ja sain ajatuksen työstettyä, olen edelleen sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea. Pikkutytöt ovat vielä pieniä, ja yhden lisäaikuisen lähellä olo on aikamoista luksusta. Me pystymme myös olemaan anopille avuksi monessa asiassa, ja on varmasti molemmin puolin hyvä, ettei puhelinta aina tarvita, kun joku asia askarruttaa. Viimekesäisen remontin jälkeen itse talokin on nyt muunnettu nimenomaan meidän kodiksemme, joten haluan ehdottomasti jatkaa suvun tarinaa tällä tontilla niin pitkään, että pääsen omalla kohdallani sovittelemaan seuraavan sukupolvenvaihdoksen ehtoja!

kesaaktiviteetti1.jpg

Suhteet Sisustus Ystävät ja perhe

Sesongin vaihtuminen

image.jpeg

Lasten pukemisen suhteen on useampia koulukuntia. On varmasti niitä, joiden mielestä tärkeämpää kuin mikään on se, että asut ovat söpöt ja natsaavat muihin tarkkaan harkittuihin yksityiskohtiin, jotta ihmiset saavat perheestä oikeanlaisen mielikuvan, ja varmasti on niitä, joille muiden mielipiteet ovat epäolennaisuuksia käytännöllisten seikkojen rinnalla. Sitten on näitä keskimaastossa hiihtelijöitä.

Minun lasteni vanhempien lapsuudessa ajat olivat erilaisemmat sikäli, että kauppoja eli tarjontaa oli vähemmän. Ainakaan lasten vaatteilla ei juuri voinut ilmaista omaa identiteettiä millään tavalla, ellei sitten a) ollut rikas ja käynyt ostoksilla ulkomailla tai b) käsistään kätevä ja tehnyt itse. Itse tekemisessä oli Neuvostoliiton loppuaikoina sellainen riski, että joku luuli köyhäksi, jos ei ollut varaa ostaa kaupasta. Nyttemmin, kuten kaikki tiedämme, kaupasta saa halpaa ja huonoa ja itse tehty tai teetetty olisi hyvää mutta hurjan kallista. Ennen vanhaan tavaraakin ylipäätään oli vähemmän, joten myös jonkun toisen vanhojen vaatteiden pitäminen saattoi olla noloa, ja merkki mahdollisesta köyhyydestä.

Minun lasteni lapsuudessa asiat ovat toisin ja Marie Kondo ja itse olen saanut niiiiin paljon, että joskus seitsemän vuotta sitten oikein purin hammasta ja ostin lapselle jotain ihan turhaa vaikka vaatekutsuilta, että vaan saisin kerrankin itse ostaa sille jotain täysin oman makuni mukaista tai muuten vaan sillä hetkellä oikealta tuntuvaa. No, silloin oli vielä isompi kotikin, ja säilytys ei ollut ongelma ja olin kaikessa rauhassa saamaton kun mietin, että tuleekohan meille vielä vauva, että säästänkö näitä turhaan vai en. Kivasti kokojärjestykseen kuitenkin pakkasin laatikoihin osan, osan annoin eteenpäin ja osan lainasin eteenpäin ja osaa olen yrittänyt myydä ihmisille, joilla kaikilla on jo liikaa kaikkea. Nyt sitten kun se vauva tuli kolme vuotta sitten ja samanmerkkinen vielä kun se eka, olen taas ollut vähän samassa jamassa kuin viimeksi ja tunnen huonoa omaatuntoa jos ostan sille vaatetta, koska sillä nyt periaatteessa jo on kaikkea.

Tytöt ovat molemmat kasvaneet silmissä, pienempi on vieläpä ohittanut isosiskonsa metrimerkkipaalun ainakin kolmella kuukaudella, joten nyt kun koulut ja päiväkodit ovat ihan tässä aluillaan ja kohta alkaa syksy (onhan huomenna jo elokuu), pyysin Miestä nostamaan laatikot alas säilöstä ja vietin päikkäriajan hypistellen ja valikoiden tekstiilejä. Huomioita:

  1. on ihanaa, että isompi tyttö on kärrynpyöriä heitellessään ja raisuissa pihaleikeissä hajottanut housuja melkein samaan tahtiin kuin konttausikäinen konsanaan – niitä ei siis enää jää säilöön
  2. neljän-viiden vuoden päästä vaatemuoti voi olla tyystin toisenlainen, joten kouluikäisen mahdollisesti ehjiksi jääneet vermeet kannattaisi varmaan sitten joka tapauksessa viedä heti kiertoon, jos jollekin kelpaa
  3. lapset saattavat olla pukeutumistemperamenteiltaan tyystin erilaisia, joten ehkä pystyisin sittenkin itse päättämään pienemmän asuista; isompi on tosi tarkka vääränlaisista tuntemuksista, joita minä en pysty mitenkään vaatteen päältä etukäteen lukemaan, mutta pienempi ei muutenkaan ole moksiskaan kolauksista tai muista, ehkei olisi materiaalien hipaisuistakaan? Ja onhan se muutenkin vähän joustavampi omissa suunnitelmissaan, onhan?
  4. muistan edelleen, miten yllättäen ja yön yli isomman prinsessakausi käynnistyi (melkein niinkuin bonuspojan unen- ja ravinnontarpeen moninkertaistuminen silloin yhtenä syksyisenä lauantaina), ja pidän käsillä kimaltavia mekkosia ja kuin ihmeen kautta ehjänä säilynyttä tiaraa, jotta ne olisivat valmiina, kun hetki koittaa – ja sitten mietin, että eihän tämä pienempi välttämättä ollenkaan siihen pumpulihöttöön huppaakaan. Paitsi Flousen. Ja balettitunnit sen mielikuvitusystävän Iitun kanssa. Jaaha. Tämä käynnistelee varovaisemmin.

Kaivoin käytännöllisten arkivaatteiden lisäksi esiin yhden kimaltavan merenneitomekon, pari balettipukua ja Hello Kitty -pyjaman. Kuvittelin jo ilonkiljaisut, ja esittelin löydöt heräämispöpperöistään toipuneelle lapselle. Se viittasi kintaalla kaikelle, mistä luulin sen tykkäävän, ja halusi (kyllä ihan kivat) vaaleansinisen teepaidan ja haaleanpunaiset farkkusortsit päälleen.

Kolmen tunnin käynnistelyn jälkeen se sentään kirmasi pihalla Arielina, ja nukkumaan mennessä totesi: ”Mä oon tosi iloissani kun mä sain tän Heloukitiyöpailan!” Ja ehti harmitella, kun tänään ei enää ehditty balettitunnille.

Huh. Olen vielä vähän kartalla nuorison suhteen.

image.jpeg

Puheenaiheet Lasten tyyli Ajattelin tänään Vastuullisuus