Muistatteko ne kesät, kun Serranon perhe aloitti loma-aamut? Se se vasta oli hienoa aikaa se!
Ihan kuin olisi ollut etelänlomalla kotona: tauotonta papatusta ja suuria tunteita, ja parasta oli, että sama semidramatiikka ja hyvä mieli tarttui vähän itseenkin. Täydellistä. Siis hienointahan on, kun voi kotona tuntea sitä samaa vapaata ja riemukkaan rauhallista oloa, joka saa uskomaan, että tänäkin päivänä tapahtuu jotain jännää.
No ei tule Serranot nyt ei, mutta Mies teki muutoksen kanavavalikoimaan. Pim vaan, telkkari auki, ja säätiedotuksetkin ovat kuin kutsu hassunhauskaan seikkailuun.
Ihmisellä pitää olla katulenkkarit. Se ei liity mitenkään trendeihin vaan omalla kohdallani lähinnä feminismiin: minulla pitää olla hienot kengät, joilla on supermukava kävellä, juoksennella ja hyppiä missä vain. Minulla on myös supermukavat ns. pihakengät, joilla en lähde minne vain, ja ii-ha-nii-a korkeampikorkoisia kenkiä, jotka ovat edukseen vain asfaltilla tai sisätiloissa kävellessä. Lenkkilenkkarit ovat sitten vielä oma juttunsa.
Kun olin pieni, minulla oli lilat mokkalenkkarit. Ne ovat unelmieni kengät.
En välitä kauheasti merkeistä, jos ne eivät tarkoita jotain järisyttävän laadukasta ja muista erottuvaa. Tunnustan, etten tuntoaistilla erota, onko minulla päälläni tai jalassani Adidasta vai Nikeä. Silti oloni on tosi epämukava, jos kolmen raidan sijasta kannan päälläni jotain ihme bumerangia tai muuta.
Pariisissa asuessa (ennen internet-aikaa, silloin, kun kaupoissa vielä oli muutakin kuin näyteikkunat) ostin Adidaksen superkaupasta 1) Adidaksen 2) mokkapintaiset 3) ei lilat mutta punaiset Gazellet. Äitini sanoi ääneen sen, mitä moni varmasti ajatteli, eli että ovatpa rumat. Minusta ne olivat niin lähellä unelmieni kenkiä kuin mahdollista.
Kengät kuluvat käytössä, mutta en voinut luopua nuhraantuneista Gazelleistani, ennen kuin lähdin 9 vuotta myöhemmin ostamaan äitiysvaatteita, ja löysin uudet, kauniin rusehtavat Gazellet. Niillä selvisi hienosti raskaus-, sen jälkeisestä ja toisestakin raskausajasta. Nyt kuitenkin niistäkin alkoi jo – kahdeksan vuoden jälkeen – pohja vähän hapertua. Päätin jättää Gazellet, mukavat matkustuskengät, Kaliforniaan ja ostaa uudet tilalle.
Vaan ah ja voi: Adidas ei olekaan mikään juttu Los Angelesissä! Urheiluvaateosastolta toki löytyi oikeaa logoa, mutta minä hainkin asennetta. Pyh. Eikä sitä löydy nettikaupastakaan, paitsi väärissä väreissä.
Marssin sitten eilen Sarin kanssa tamperelaiseen tavarataloon. Gazelleja en oikeasti uskonutkaan sieltä löytäväni (vaikka hieno ylläri se olisi ollut!), mutta syliini hyppäsivät tyylikkään mustavalkoiset katu-Karhut, mokkatehostein, totta kai. Otin ne kotiin mukaan. Joskus on tehtävä kompromissi.
