Katsotaanpas nyt osaanko asetella tätä sanoiksi.

Suomalaisethan, ne satoja vuosia sitten tänne vaeltaneet, ovat niitä juroja ja hiljaisia tekijäihmisiä, jotka ovat tuskastuneet sosiaalisempiin höpöttäjiin ja ajatelleet, että mielummin lähtevät vaeltamaan pohjoiseen itikoita ja lumimyrskyjä uhmaten. Ovat sitten samanmielisen puolison löytäneet ja lisääntyneet, mutta aina on joku lapsista lähtenyt taas kauemmas. Usein on pitänyt raivata suo ja kaataa metsää ennen kuin on kodin laittoon päästy, mutta yksin tai oikeastaan kaksin on se työ tehty, sankareita oltu, ja työviikon jälkeen saunottu hiljaisuudessa ja nautittu kauniista maisemasta. Sitten on jatkettu taas hommia, kesällä kesähommia ja talvella talvihommia, omat opit on tarinoitu jälkipolville ja niin on elämä kulkenut. Asuinpaikasta riippuen se on ollut enemmän kituuttamista tai vähemmän sellaista. Kauniille ja viljaville seuduille kertyi enemmän porukkaa, ja niiden elämä oli kevyempää ja hauskempaa.

Eurooppalaisperäiset amerikkalaiset ovat niitä, jotka ovat syystä tai toisesta jättäneet entisen elämänsä taakseen, ja mieluummin kuin vetäneet ranteet auki ovat lähteneet kohti seikkailua, toiveikkaina. Vieraalle mantereelle lähtijät ovat ennen sosiaalista mediaa ja lentomatkailua joutuneet vaihtamaan entiset ihmissuhteensa uusiin, koska kustin polut olivat epämääräiset ja yhteinen laivamatka pitkä, eikä uusissa maisemissa kannattanut alkaa yrittämään yksin. Ovat siellä samanmielisen puolison löytäneet, ja lapsensa ovat kasvattaneet ajattelemaan, että tätä se elämä on: itse on itsensä yritettävä elättää, ja tarvittaessa matkattava kauas ja tehtävä epätoivoisenkin suuria tekoja. Usein on pitänyt muokata maata ja rakennella omat infrastruktuurit ennen kuin on kodin laittoon päästy, mutta yksin tai oikeastaan kaksin on se työ tehty, sankareita oltu, ja työviikon jälkeen lähdetty kylille tekemään kauppaa, hankkimaan hyödykkeitä ja vaihtamaan kuulumisia. Jos ei ole ollut omaa kerrottavaa, on juoruttu toisten tekemisistä tai keksitty jotain uskomatonta ja melkein totta.

Viime kuussa jotenkin niin selvästi ymmärsin, että amerikkalaisuudessa tarina ja kohtaamiset ovat tärkeintä. Jokainen tietää, etteivät kaikki tarinat ole täysin totta tai jokainen vastaantuleva ihminen ole ehkä aito ystävä, mutta se ei haittaa, ei sitä tarvitse ottaa henkilökohtaisesti. Olisi naurettavaa syytellä toisia siitä, etteivät he ole aitoja: eihän siitä ole ollut missään vaiheessa kysymys! (Paitsi nyt, koska mindfulness ja se, mitä todella olet ja haluat.) Ihan aidosti ovat sitä paitsi yrittäneet itsensä elättää tai tuotettaan myydä, aidosti tekevät kauppaa, aidosti uskovat siihen, että saavat vielä tulosta aikaiseksi jos oikein yrittävät. Kaikki meteli lähes tyhjästä ja muovin päälle liimattu glitteri ei ole yritys huijata, vaan normaali toimintatapa. Jos sitä ei suomalaisinsinööri usko, vaan luulee vieläkin, että hyvä tuote myy itsensä, niin niinpä niin. Ei myy, koska kukaan ei näe eikä kuule sitä kaiken sen mesoamisen ja kimalluksen takaa. Olisi osattava nousta punaisille vihaisille siiville vaikka ritsan voimin, kuulkaa, ja sitten vasta tarjota priimaa, silloin se huomataan heti.

Meillä ei ole suuria inspiroijia, siis valtionpäämiehiä lukuunottamatta, ei sellaisia omatekoisia sankareita, jotka olisivat kaikkien mielestä onnistuneet. Jotkut ovat sitä mieltä, että urheilijat ovat siinä mielessä onnistuneet, mutta vähintään yhtä monet ovat valmiina kiistämään sen, että joku urheilullisuus muka olisi mitenkään hienoa. Toiset fanittavat muusikkoja tai näyttelijöitä, ja sitten on taas niitä, joiden mielestä semmoinen yleisönkosiskelu on naurettavaa eikä ihailtavaa. Aina pitää vähän vähintään naureskella, ellei jopa murentaa, toisten onnistumista.

Koska meillä ei ole tapana myöntää, että joku – minä itse tai kaveri tai vieras tai vihamies – on onnistunut, meillä ei pääse syntymään legendoja. Toisten (tai omia) onnistumisia ei kerrota uudelleen ja uudelleen niin kauan, että niistä otettaisiin opiksi ja haluttaisiin nousta samaan asemaan. Ei päästetä syntymään sellaista uskoa, että kuka tahansa voisi pyrkiä johonkin suureen, ei, meillä ei ole lagom vaan keskitasoinen, ja sitä tasoa ei voi itse hilata niin korkealle kuin haluaa.

Vesa Keskinen, tervehdin sinua kunnioituksella. En enää naura pilkallisesti nähdessäni järisyttävän suuren maailmanpyörän muka väärässä paikassa, keskellä pohjalaispeltoa, vaan kunnioitan jääräpäistä uskoa itseen. Sen uskon ja kovan työn lisäksi tarvitaan myös tietysti jonkin verran tuuria ja hyviä verkostoja, mutta periaatteessa, lapset ja aikuiset, periaatteessa ihan jokaisen on kyllä mahdollista saavuttaa oma unelmansa tälläkin puolella Atlanttia. Kyllä tänne Kalevalan hahmojen lisäksi mahtuu muitakin eeppisiä tyyppejä.