Paluu maailman ääristä on vähän niinkuin äidiksi tuleminen, ainakin mitä tulee väsymykseen ja siihen, miten odotukset ja todellisuus kohtaavat.

Koko reissun ajan nukuttiin äärimmäisen hyvin ja sikeästi, kiitos queen size -sänkyjen, joiden korkeus ja pehmeys eivät olleet vain silmänlumetta vaan oikeasti unta edistävää, ja ohjelmaa ja nähtävää pullollaan olleiden päivien. Uni tuli yhdeltätoista, eikä seitsemältä tai puoli kahdeksalta herääminen tuntunut ylivoimaiselta. Tällä viikolla homma karkasi käsistä. Ma-ti-yönä pakkaaminen kesti yhteen ja herätys oli puoli seitsemältä. Se, mikä oli tavallaan ti-ke-yö, vietettiin lentokoneessa Los Angelesin ja Lontoon välissä. Tarkemmin sanottuna minä vietin ne kymmmenen tuntia kahden minuakin leveämmän matkustajan välissä hartiat supussa kenties yhteensä kuuden tunnin ajan torkuskellen. Herätessäni ei ollutkaan aikainen aamu vaan myöhäinen iltapäivä, ja koska kone oli lähtenyt myöhässä ja vaihtoaikaa Helsingin koneeseen oli vain tunti, adrenaliini pisti vauhtia koneistoon, kun juoksimme tuloportilta turvatarkastuksen läpi lähtöportille. Samoilla vauhdeilla olin niin onnellinen siitä, ettemme joutuneet myöhäisempään koneeseen, vaan pääsin halaamaan Veeraa sovittuun aikaan, ettei tehnyt tiukkaakaan valvoa yli puolen yön. Sitten heräsinkin jo puoli neljältä ihanaa lastani ihmettelemään. Vasta torstai-iltapäivänä kotona aloin pilkkimään, ja jatkoin samaa harrastusta eiliseen asti. Tajusin sentään painua pehkuihin kymmeneltä.

No niin. Sitähän muodostaa itselleen elämässä tietyn laisia etukäteismielikuvia esimerkiksi siitä, millaista on tulla kotiin melkein kahden viikon poissaolon jälkeen: perheenjäsenet odottavat innoissaan vuoroaan päästä halaamaan kotiintulijaa, ja kun matkalaukku avataan tuliaisten jakoa varten, kaikki odottavat vieressä silmät tuikkien, mutta kuitenkin eniten onnellisina siitä, että ollaan taas kaikki kotona, ja haluavat nähdä joka ikisen valokuvan, jonka reissussa rähjääntynyt mutta ah niin onnellinen äiti, äitipuoli ja puoliso on ottanut sillä hetkellä juuri kutakin perheenjäsentä ajatellen (keltanen auto, kaivuri ja paloauto, ruoka-annokset, urheilukentät, silmiähivelevän upeat maisemat), jotka kuvina eivät näytä yhtään niin ihmeellisiltä mutta joita reissunaisen jännittävät tarinat tukevat niin, että koko perhe tuntee olleensa mukana ja kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että olipa hienoa, että yksi meistä oli siellä.

Todellisuudessa matkalaukku jäi salamakoneenvaihdon yhteydessä Lontooseen, ja vaikka se tulikin jo samana iltana perässä Helsinkiin, se ehti Poriin vasta klo 18.40 paikallisen Matkahuollon sulkeuduttua kolmipäiväiseen juhannuksen viettoon klo 18.00. Tuolla puolen kilometrin päässä nyt sitten ovat tuliaiset yhdessä likapyykkien kanssa vielä huomiseen asti – Finnair pahoittelee ja ymmärtää turhautumiseni, mutta Matkahuolto ei vielä tiedä, että jos ei matkalaukku ilmesty ovelle huomenna ennen aamukymmentä, vastaanotto tulee olemaan helvetin hyinen. Saanen muistuttaa, että taannoisen muuton vuoksi olen karsinut vaatevarastoani niin, että esimerkiksi melkein jokainen alusvaatekappale oli reissussa mukana. Olisi ollut sairaan kiva saada pestä pyykkiä.

Samasta syystä tuliaiset ovat jakamatta, ja kieltämättä momentum alkaa jo olla ohi. Mies antoi omasta näkökulmastaan ajattelevaisesti minulle kotiintulorauhan ja mahdollisuuden rentoutua, kun minä vaan olisin halunnut olla sylissä ja höpöttää, mutta kun en jaksanut, niin pilkin sitten yksinäni sivummalla. En olisi ollut kovin hyvää seuraa kyllä. Enkä mitenkään avuksi ruokakaupassa tai leikkipuistossa. Krooh. Kiukuttelinkin vielä. Tervetuloa kotiin.

Tässä vaiheessa, paremmin nukuttujen öiden ja lähentymisen jälkeen alkaa silti olla jo hyvä meininki. Hieno juhannus meidän perinteiden mukaan on juhlittu ja kotinurmen vihreyttä osaa arvostaa Kalifornian ihmeiden jälkeen uusista näkökulmista. Ei tästä ihan valtameren aaltojen kohinaa pääse kuulemaan, mutta jos nyt kuitenkin saisi kohta nuorison ylös ja Itämeren rantavesiin kahlaamaan..?

Tiilinummi, Porin kaupunki.

Beverly Hills, Los Angeles County.