Välillä sitä vaan haluaisi herätä aamulla hiljaa ja rauhassa, huolehtia vaan itsensä ulos ovesta. Mutta, huokaan, itse aiheutettuahan tämä on, ja onhan ne lapset kuitenkin, no, ihania.

Tämä siinä kohtaa, kun viikon aikaisena työaamuna kello on soinut samaan aikaan Miehen kellon kanssa, klo 5.48. Olen laittautunut valmiiksi, suunnittelen hiljaista aamupalaa alakerrassa, astun ylimmälle rappuselle, se narahtaa, ja kiharoiden alta avautuu pieni ja tarkka silmä. ”Äitiii!” aurinkoinen kuiskaa ja kömpii syliin halailemaan.

Minä vaan halusin herätä yksin. En puhua kenellekään, en ajatella yhtään. Mutta nyt mennäänkin aamupesulle. ”Minä otan sinua kälestä kiinni.”

Onhan se nyt, no, i-ha-na.

Päästään alakertaan. Valtava kateus iskee. Siinä istuu Mies sohvalla, katsoo Atlantin tuolla puolen pelattujen jalkaoallopelien koostetta koska se voi ja sen ei ole tarvinut ketään vielä johdatella mihinkään eikä auttaa missään asiassa. Juonin lapsen sen syliin pukemaan sukkia. Lapsi vastustelee ensin, koska normaalisti kuitenkin äiti hoitaa nämä aamujutut. Sitten isä saa jo osansa hymyistä ja pusuista ja halauksista.

Iskä lähtee. Yritän mennä vessaan. ”Äiti minä tulen mukaan!!!” Argh.

No mutta onhan se silti.