Voi vee äs pee.

Mentiin porukalla eväsretkelle. Tein perinteiset eväskolmioleivät, joista meinasin ottaa kuvan, mutta kun puhelimen muisti on ihan täynnä, en voinut. On pitänyt siirtää kuvat koneelle jo tässä jonkun aikaa, mutta projekti (siirron kesto muutamia minuutteja, siihen mielelläni liittämäni järjestely ja paperikuvien tilaisuus pari tuntia) ei ole prioriteettina ennen kesäloman alkua. En ole luottanut pilvipalveluihin, en tiedä miksi oikeastaan.

Eväsleipiin laitetaan aina kaksi voideltua paahtoleipäviipaletta päällekäin ja väliin paljon paljon juustohöylällä leikattuja ohuen ohuita kurkkuviipaleita, tällä kertaa kinkkuakin. Sitten viipaleet leikataan kulmittain, jolloin saadaan pienenkin lapsen käteen näppärästi sopiva ja kivasti rouskuva palanen. Leivät laitetaan muovirasiaan, jonka reunoille mahtuu sitten vielä omenanlohkoja tai rusinoita tai manteleita. Muovisiin pulloihin sitten vielä tehdään mehua ja korkit kierretään napakasti kiinni, paitsi siitä toisesta, jossa on näppärä läppä. Senkin pitävyys kokeillaan ja painetaan voimalla kiinni.

Eväskassiin meni eväiden lisäksi yksi farkkutakki, pyöränavaimet ja, no, menee ne puhelimetkin siellä.

Kohteessa kassi alkaa surisemaan. Isompi tytär työntää kätensä kassiin kaivaakseen puhelimensa sieltä. Käsken sen ottaa kätensä pois, ei ole nyt tämän hetken asia, voit odottaa hetken! Eikä tunnu kivalta kun joku roikkuu siellä kainalossa, menes nyt jo.

Silloin se luultavasti tapahtui, koska hetken päästä tunsin jotain märkää valuvan pitkin jalkaani ja tajusin, että näppärä läppä oli avautunut ja herranjestas siellä on se mun puhelinkin vielä nyt äkkiä se sieltä ulos toimiikohan vielä.

Hitaasti toimi. En tajunnut, että nyt pitäisi olla näpelöimättä ja ottaa vaan heti suojakuoret pois, vaan kokeilin ja totesin toiminnan olevan väähään hiidaasta. Laitoin puhelimen taskuun. Kotiin päästyä mitään ei enää tapahtunut. Otin SIM-kortin ulos ja etsin toimintaohjeet, ja sormet ristissä piilotin puhelimen keittämättömään riisiin, jossa aion sen antaa olla viikonlopun yli.

Mikä on rakastavan äidin ensimmäinen reaktio? Se haluaa ilkeästi tölvien syyttää lasta siitä, että se kiellosta huolimatta räpelsi sitä kassia ja avasi vahingossa sen pullon korkin!

Ja mitä se auttaisi? Koska oikeasti, ihan oikeasti, kaikki oli ihan äidin omaa syytä. A) Nesteet ja sähkölaitteet ei kuulu samaan paikkaan. B) Jos jotain kieltää, on ihan turha syyttää kiellon uhmaajaa, jos ei tosissaan puutu kiellon uhmaamiseen. C) Kaatuneen maidon – tai mehun – perään itkeminen ei muuta tilannetta mihinkään. Nielen harmistukseni. Toivon parasta. Pahimmassa tapauksessa joudun käyttämään rahaa vahinkojen minimoinnin maksimoimiseksi, mutta oikeasti kenellekään ei käynyt mitään kamalaa.

Onneksi blogiportaalissa on edes jotain kuvia tallella.