Jotenkin sen pystyy unohtamaan aika nopeasti kuitenkin.

Eihän öisistä tisseilyistä nyt kuitenkaan ole vasta kuin puolitoista vuotta. Se ei ole pitkä aika, aikuisen ihmisen elämässä! En kuitenkaan enää muistanut aktiivisesti, miltä tuntuu olla semmoisessa zombitilassa, jossa kyllä pystyy suoriutumaan, mutta ajattelu vie hirmuisesti energiaa, jopa niin paljon, ettei se oikein onnistu…

Kun nyt kerran on kesä, kaikki ovet oli koko pitkän viikonlopun auki ja lapset juoksi edestakas eikä niillä ollut pitkähihaisia eikä aina hattujakaan (höhö, Mummu aina sanoo mun lippistä lippalakiks, höhö), ja eilen illalla Kerttu olikin sitten jo aika väsyneen oloinen. Istui paikallaan! Pitkiä aikoja!

Aamuyöstä vähän vaille neljä se tuli kuiskimaan.

Äiti voinko ma tulla sun vieleen nukkumaan? Ollaan ihan hipihiljaa ja helätään vasta kun kello soi.

No niinpä. Tuli se siihen. Oli ihan hipihiljaa ja sitten se kertoi ja muisteli ja minä sanon että hyvä, nyt nukutaan. Sitten sillä oli jano. Sitten oli liikaa peittoa ja liian vähän. Sitten minä alan keskittyä siihen, että välillä se oli tosi kuuma, ennen kuin viileni taas. Sitten se yski. Hain alakerrasta lääkettä, kaadoin sitä mittaan ja syliini ja lattialle ja lopulta lapsen suuhun, varmuuden vuoksi. Sitten mennään takaisin nukkumaan.

Äiti mä en jaksa enää nukkua! Helätään jo.

Päätän yrittää säästää edes toisen aikuisen unta ja vien lapsen alakertaan, menen sohvalle pötkölleni sen viereen, laitan Yle Areenasta Ryhmä Haun päälle ja asetun viltin alle saatesanoilla ’äidin täytyy nyt nukkua vielä’.

Nukuinkin, pätkissä, vielä ehkä melkein vajaan tunnin. Illansuussa vielä toisen. Sen jälkeen mentiin ruokakauppaan, jossa palasin siihen parin vuoden takaiseen mielentilaan, jossa ymmärrän kyllä, että jotain suunnitelmallisia ostoksia pitäisi tehdä, mutta olennaisimmalta tuntuu ostaa paljon maksamakkaraa.

Hyvää yötä!