Opettajan työssä tietyillä kouluasteilla näkee yhteiskunnan koko kirjon, ja siinä kouliutuu paitsi mustaksi humoristiksi myös buddhalaisen elämänasenteen harjoittajaksi: elämässä on paljon pahuutta ja epäreiluutta, mutta sen totuuden sisäistettyään, jos ei keskity siihen tuskaan vaan pieniin tai isoihin hyviin hetkiin, voi olla hyvinkin onnellinen.

Tämä teksti ei silti kerro zeniläisyydestä vaan inhimillisyydestä ja verorahojen väärinkäytöstä ihme verukkeilla ja varmaan suurimmaksi osaksi vahingossa.

Koen itseni jo päteväksi asiantuntijaksi ihmisten kasvuun ja oppimiseen liittyvissä asioissa. Pelkkä koulutus ei takaa syvää ymmärrystä, mutta kielitieteen, informaatioteorioiden, kasvatustieteiden, erityispedagogiikan ja sosiaalipsykologisten teorioiden tunteminen yhdistettynä synnynnäiseen empaattisuuteen ja kertyneeseen työkokemukseen nuorison keskuudessa muokkaa ja kehittää kyllä ihmisen ajatusmaailmaa.

Opetan päivittäin useaa keskenkasvuista, joilla on ala- tai yläkouluiässä todettu opiskelussa erityisen tuen tarve. Se on hienoa. Harmi kyllä toteutukset vaihtelevat.

Tiedättehän, että opetuksen järjestäjä eli kunta saa tietyn lisärahan erityistä oppilasta kohti? Hyvässä tapauksessa se tarkoittaa pätevän ja suurisydämisen erityisopettajan palkkaamista, ja erityistä tukea tarvitsevat lapset saavat sellaista, omiin tarpeisiinsa räätälöitynä. Raha ei kuitenkaan ole korvamerkittyä: sille voidaan keksiä kaikenlaista käyttöä kunnissa, joissa talous on kuralla.

Päättäjätkin ovat vain ihmisiä, eivätkä välttämättä ymmärrä, miten tärkeää pienelle ihmiselle olisi saada myös koulussa onnistumisen kokemuksia ensin ohjatusti ja sitten itsenäisesti. Sellaisia kokemuksia ei voi saada tai taata pelkällä testin tekemisellä ja siitä seuraavalla päätöspaperilla, vaan tarvitaan ammattitaitoisen aikuisen tahtoa, ymmärrystä, taitoa ja aikaa kohdata lapsi. Vasta silloin selviää, minkälaista tukea juuri tämä ihminen tarvitsee.

Parhaimmillaan näen nuoria aikuisia, jotka ovat pienryhmässä hyvässä hengessä oppineet kiertämään luku- tai kirjoitustaito-ongelmansa hyvällä harjoittelulla ja itselleen sopivalla opiskelutyylillä ja pystyvät nyt omaksumaan ihan mitä tahansa vähintään yhtä hyvin ellei paremmin kuin ”normaalitaitoiset” luokkakaverinsa.

Pahimmillaan näen alisuoriutujia, jotka on huonon käytöksen vuoksi ajettu pois tietyn opettajan tunneilta, ja joille on hankittu mukautuspäätös, jotta he myös pysyisivät pienryhmässä muita häiritsemästä. Tarjottu erityinen tuki on sitten ollut eriytettyjä materiaaleja, jotka liian usein ovat vain helpompia versioita perustehtävistä, vaikka itse asiassa huono käytös omassa luokassa on saattanut johtua siitä, että lapsella oli jo valmiiksi tylsää helppojen tehtävien kanssa. Mutta on ainakin todistettavasti toteutettu tukitoimia.

Alan olla sitä mieltä, että monen lapsen erityisen tuen tarve voisi korjaantua jo sillä, että ihan alusta asti kotoa käsin poistettaisiin

1. riittävän unen puute
2. pitkäjänteiseen toimintaan tottumisen puute ja
3. toisen ihmisen arvostamisen (eli hyvän käytöksen) puute.

Kun nämä asiat ovat kunnossa, lapsi kuin lapsi pärjää kyllä koulussa, ja jos oppimisen suhteen vielä olisi jotain erityistä tuettavaa, lapsi pystyy vastaanottamaan tarjotun tuen. (EDIT: siis jos se tarjottu tuki on oikeanlaista! On paljon koteja, joissa erityistä lasta tuetaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, elämä on niin säännöllistä kuin olla voi ja hommia ja käytöstä arvostetaan ja vaalitaan, ja silti maailma kaatuu päälle, koska koulun päässä joku mättää. Valitettavasti.) Koska epämääräiseen häsläämiseen ei kuluisi aikaa, kaikki opettajat ehtisivät paremmin keskittyä lapseen, ja näkisivät helpommin, mistä oikeasti kiikastaa.

Opettajana toki tiedän, ettei kaikissa kodeissa osata tai pystytä varmistamaan sitä, että lapsi nukkuu tarpeeksi, että se ymmärtää, että joskus on nähtävä vaivaa ja tehtävä asioita, jotka eivät ole kivoja, ja että se ei luule olevansa maailman napa ja saavansa tehdä mitä vaan, koska voi. Tämä kuuluu niihin asioihin, joita en haluaisi tietää todeksi, mutta tiedänpä vain. Tiedän myös, että silloinkaan yksikään niistä lapsista ei ole syypää omiin ongelmiinsa (vaikka silti tietenkin vastuussa omista tekemisistään tai tekemättä jättämisistään).

Joskus haluaisin tietää, kuka on vastuussa niistä lukemattomista vääristä diagnooseista, huonoista itsetunnoista, alle kaksikymmentävuotiaan ihmisen katkeruudesta ja epäluuloista, jotka huonosti hoidettu erityisopetus on aiheuttanut. Huonon päätöksen vaikutukset eivät pääty siihen, kun lapsi siirtyy seuraavalle asteelle tai valmistuu, vaan ne pysyvät ihmisen mukana joskus ihan turhan tiukasti ja pitkään.

Sitten taas ymmärrän, että huonoja päätöksentekijöitä on maailmassa varmasti aina. Onneksi on myös hyviä tavallisia opettajia ja erityisopettajia ja kunnallispäättäjiä, jotka ymmärtävät, että ihminen tarvitsee lähinnä ymmärrystä ja ihmistä.

Jokainen näistäkin lapsista on minun silmissäni ihan erityinen, mutta eivät kyllä liity erityisesti tähän tekstiin.