Lenkkikauden seitsemäs päivä, neljä suoritusta takana. Miltä nyt tuntuu?

Hyvältä tuntuu! On juostu sateessa ja kävelty paisteessa, liian vähissä ja sopivissa vaatteissa, jalat on olleet ihan tukossa ja magnesiumia nautittuani ja kunnolla venyteltyäni vähemmän tukossa. Iltaisin on ollut kunnolla väsynyt olo, siis kropassakin eikä vaan päässä. Hyvä meininki.

Olet painokkaasti vastustanut kaikenlaisia mittaamisia ja tavoitteen asetteluita. Miksi?

Tunnen itseni ja tiedän, että alan helposti kehitellä numeropohjaisia suorittamisia: kertoja, matkoja, ehkä jopa senttejä tai kiloja. Haluan nyt kuitenkin alleviivata itsellenikin sitä, että tämä liikkuminen ei nyt ole lähtöisin minkäänlaisesta tyytymättömyyden tunteesta. Olen ihan sujut kroppani, kokoni ja kuntoni kanssa, ne eivät aiheuta minulle tällaisenaan kärsimystä tai pahaa mieltä. Toisaalta ei harmittaisikaan, jos yleinen löysyys vähenisi. Se, mitä nimenomaisesti välttelen, on liikunnan ajatteleminen pakkona tai suorituksena tai välineenä.

Mikä tässä kaikessa sitten on takana?

Haluan vain jäädä sen verran koukkuun, että opin levottoman olon iskiessä lähteä lenkille sen sijaan, että pyörin ihmeissäni ympäri taloa! On kulunut niin monta vuotta siitä, kun olen pystynyt poistumaan kotoa ilman nimenomaista järjestämistä, että en enää osaa tuosta noin vain lähteä. Tosiasia kuitenkin on, että lapsia voi vahtia tässä vaiheessa kuka vaan, ja varsinkin, kun Mummu on tuossa vieressä, vahdin järjestäminenkään ei vaadi juuri mitään. Lisäksi olen ihan tietoisesti karsinut aikataulutettuja menoja ja tekemisiä juuri siksi, ettei niin kovin usein olisi jotain ”tärkeämpää” ja ”pakollisempaa” kuin minun itseni oman hyvän olon buustaaminen.

Joskus nuorempana pidin minä-päiviä: silloin tein itsekseni vain ihania juttuja, kävin lenkillä, hoidin kroppani, lakkasin kynteni, luin kasan lehtiä ja söin hyvää ruokaa ja karkkia. Nyt vanhempana ja perheellisenä en voi tai halua poistaa muita ihmisiä ympäriltäni, mutta niitä minä-hetkiä pitäisi oppia taas ottamaan ilman erityistä järjestämistä ja säätämistä. Niitä pitäisi lisäillä sinne tänne silloin, kun siltä tuntuu. Lenkille lähtö on aika konkreettinen minä-hetki.

On tapana sanoa, että omat liikunnat ja muut tärkeät omat hetket pitäisi laittaa kalenteriin, jotta niitä ymmärtäisi pitää yhtä tärkeinä kuin muille luvattuja tapaamisia. Jos nyt kerran aiot olla merkitsemättä mitään mihinkään, miten varmistat, ettei tämä kaikki nyt vaan jää tähän? Miten sinne lenkille sitten tulee lähdettyä, ja omaan aikaan koukututtua? Miten vältät sen puuhastelun tunteen, joka tulosten seuraamattomuudesta johtuen voi jonain päivänä alkaa tuskastuttaa ja viedä motivaation?

Sepäs se! Tätä ei nyt voi mitenkään tuotteistaa ja monistaa ja antaa kätevää 5 vinkin listaa, koska kaiken takana on Mies. Minun Mieheni. Se on varoitellut edellisenä päivänä, että huomenna sitten lähdetään töiden jälkeen, tai pistänyt viestin jossain vaiheessa päivää, niin, että osaan alkaa jo ajatuksissani valmistautua lähtöön, joka ei sitten tunnu pakotetulta vaan leikisti ihan omalta idealtani. Kun itse lähtisin hampaat irvessä aikaa säästääkseni juoksemaan kylmiltäni viiden kilometrin lenkkiä, koska minä pystyn, se sanoo, että lähtee hölköttelemään mun kanssani ja tarkkailee menoa: käskee välillä hidastamaan, ja väsymyksen melkein iskiessä kannustaa jatkamaan. Mun ei tarvitse miettiä, kauanko olen juossut, onko syke sopiva, minkälainen lenkki tänään olisi hyvä, vaan voin keskittyä vain askeleisiin ja hengittämiseen ja maisemiin.

Silloin vuosia sitten, kun kävin juoksemassa säännöllisesti, en saanut mitenkään takuuvarmasti askelta todella rullaamaan, koska analysoin ja mietin jatkuvasti jotain. Nyt kun tällä viikolla sateessa kierrettiin stadionia, en laskenutkaan kierroksia, vaan sain mielen tyhjäksi ja samalla askel muuttui kevyeksi. Se ei olisi onnistunut ilman tuota tukipylvästäni, joka näiden vuosien jälkeen tietää, miten mua kuuluu käsitellä, ja käyttää sitä tietoa meidän molempien hyväksi.

Sitä paitsi kui hianoo on et meil on nyt kaks yhteistä harrastusta: ruokakaupassa käynti ja muijan lenkitys!