Vuosi sitten, kun valmistauduimme muuttamaan isommasta asunnosta remontin kautta pienempään, teimme pakon edessä trendikästä downshiftausta ja jouduimme hidastamaan elämää (kodin ulkopuolella) ja ennen kaikkea tekemään pohdintoja materiaalisen omaisuutemme suhteen. En ole lukenut sitä kirjaa, mutta selvää oli – minulle – ettei Uuteen Kotiin siirtyessä mukaan kannattanut ensin pakata, sitten varastoida ja lopulta viedä mitään sellaista, mikä ei ole tarpeellista tai pirskahtele iloa.

Olin kyllä ehkä aika valmis luopumaan Wii-konsolista. En kuitenkaan varmasti.

Se ostettiin kai silloin, kun olin ensimmäistä kertaa raskaana. Kuntoilukerrat vähenivät väkisin 4-5 viikoittaisesta reippailusta yhteen tai kahteen kehonhuoltoon tai venyttelyyn ja lopulta kortin hyllyttämiseen. Muutamalla kuntokeskuksen kuukausimaksun hinnalla sai liikuttavan pelikonsolin.

Minä en itsekseni varmaan paria kertaa useammin sillä sitten treenaillut (saa sillä hien pintaan, mutta en ihan tosissani sanoisi, että kuntosalikortti ja Wii ovat toisiinsa vaihdettavissa). Keilaaminen ja päivät koti-isänä kuulemma kuuluivat vahvasti yhteen. Koko perheen keilausturnauksia ja muita sessioita tasapainolaudalla tai ilman pelivehje on kyllä tarjonnut.

Viimeksi kuitenkin noin 1000 päivää sitten, ilmoitti konsoli, kun se käynnistettiin kai toissa viikolla ensimmäistä kertaa tässä osoitteessa.

Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että kaikissa siivous- ja järjestelyoppaissa kerrotaan, että jos et ole käyttänyt jotakin vaatetta tai muuta juttua puoleen/yhteen/kahteen vuoteen, et tule sitä koskaan enää käyttämään tai harmittelemaan, jos nyt, juuri nyt, hankkiudut siitä eroon. Tällä periaatteella Wii oli myös jo ihan vanhentunut ja turha. Mutta se periaate ei ole sellaisenaan ikipätevä! Ei! On nimittäin nyt tällä hetkellä aivan päivänselvä juttu, että ilon pirskahtelu on tärkeämpää, ja nimen omaan tämä vehje sitä iloa tuottaa, pirskatti sentään. Jokainen on päivittänyt oman Miinsä, kaverit mukaan lukien, ja kokeillut jousiammuntaa ja keilaamista taas pitkästä aikaa, ja minusta on ihanaa meloa harjoituskierroksia lammikossa ja hakea piileksiviä pikku ankanpoikasia äitiankan luo, vaikkei siitä mitään pisteitä saakaan.

Kerttukin saa pelata sitä sitä Kelttupeliä, jossa sille laitetaan hienonvärinen paita ja vaikka silmälasit jos se haluaa. Oikeaa ohjainta se ei kyllä saa itselleen sosialisoida, mutta pyörän lamppu kelpaa hyvin. Minä keilaan!