Kerroin jo aikaisemmin ja varmaan toisenkin kerran, tyypillisesti itseäni toistaen, että paitsi Leenalta, olen saanut kuluneena talvena hyviä lukuvinkkejä Kotitalolta.

Kertauksen vuoksi: muutimme viime kesän alussa Miehen lapsuudenkotiin, jonka on rakentanut hänen isänsä isän isä vuonna 1925. Välissä on toki ollut vuosia, jolloin yksi perhe ei ole yksinään saanut asuttaa kokonaista ulko-oven takaa aukenevaa tilaa, vaan yläkerrassa on ollut yksiö ja alakerrassa kerrassaan kaksi asuinhuonetta keittiön lisäksi, joihin on siis voinut majoittaa vielä kaksi ruokakuntaa. Pula-ajan väistyessä ja elintason kohotessa herrasväki R. on kuitenkin voinut laajentaa perhekohtaisen reviirinsä kaikkiin huoneisiin. Samalla suvussa kulkeneita aarteita on voinut säilöä ihan omassa käytössä olleeseen vinttiin. Meidän kohdallemme aarteet osuivat viimeistään viime keväänä remonttia ja Mummun poismuuttoa aloitellessa.

Kirjat olivat olleet pitkän aikaa siellä yläkerran huoneessa, jossa Pappa oli pienenä poikana asustanut ja myöhemmin hänen poikansa. Kirjoja oli paljon. Ja monensorttisia. Suurta riemastusta minussa aiheutti esimerkiksi yli tuhatsivuinen Kodin Lääkärikirja. Terveiden ja sairaiden neuvonantaja vuodelta 1946. Ei ole ennen vanhaan voinut googlata kaikkia eri oireita eri palstoilta ja eri asiantuntijoiden tai harrastajien tulitsemana. Silloin tartuttiin kirjaan, joka kertoi sen, mikä oli sen tiedon mukaan totuus. Ei tarvinut valita tuhansien vaihtoehtojen väliltä, että mihin uskoa. Suurella todennäköisyydellä lääkärikin oli samaa mieltä.

Siinä vinttiä tyhjennellessä hyppysiini tarttui monenlaisia erityisiä kirjoja, joita siirsin luettavien kirjojen pinoon kriteereillä, jotka koskivat tietynlaista klassikkoutta joko kirjan tai kirjailijan suhteen, mielenkiintoista aihetta tai kirjan ikään nähden jännittävää nimeä. Kun syksyllä elämä pääsi sellaisiin uomiin, että iltaisin pystyi taas lukemaan, kävin pinon kimppuun.

Tähän mennessä olen lukenut:

• John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947)
• Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja (1947)
• Jules Verne: Matka maapallon keskipisteeseen (1864)
• Theodoor van de Velde: Avioliiton hedelmällisyys ja syntyvyyden säännöstely (1931)
• R. K. Narayan: Kilpimaalarin rakkaus (1978)
• Adda Labarde: Monique Brion (1954?)
• Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille (1929)

Näiden lisäksi Leena lainasi mulle Katja Ketun Kätilön, ja jouluna luin Anna Gavaldan Parempaa elämää. Kaikissa näissä on kysymys rakkaudesta ja elämän ihmeistä, ja lisäksi niissä kerrotaan erityisistä naisista. Ensin ajattelin, että se oli Kodin viesti minulle. Perhevapaalta töihin palaaminen ja samaan syssyyn Lähi-idän tilanteen laajeneminen omille nurkille asti ja sen mukana suomalaisen tasa-arvokeskustelun yhtäkkinen aktivoituminen saivat minut ajattelemaan, että nämä viestit menneisyydestä oli osoitettu juuri minulle juuri tässä ajassa.

Tarkemmin ajatellen, omasta navasta etäisyyttä ottaen, kirjojen viesti taitaa nyt vaan olla se, että maailma ei kauheasti muutu muutaman vuosikymmenenkään kuluessa.

Sotia on käyty 100 ja 75 vuotta sitten täällä, ja sitten tehtiin paljon töitä sen eteen, että muistettaisiin olla sotimatta enää koskaan, ja pidettiin paitsi sopivana, myös tärkeänä muistuttaa siitä, että jokaisella ihmisellä on oltava oikeus elää rauhassa. Tällä hetkellä huomaan joskus ajattelevani asiaa aika vakavasti. Huomaan toivovai, että sotaa ja huonoja oloja meille pakenevat ihmiset sittenkin riittäisivät meille uusintamuistutukseksi, eivätkä ihmiset pelkäisi ja kovettaisi itseään niin, että uusi sota tarvitsisi levittää meille asti. Ihmiset ovat edelleen yhtä tyhmiä uhotessaan, ja sodan keskellä siviilinä (tai vainottuna) eläminen ei edelleenkään ole huoletonta. Hyvällä tuurilla (Hemingway) siitä voi selvitä, mutta huonolla (Frank) ei. Ainakin jää epämääräisiä muistoja (Kettu).

Oli sota tai rauha, ihminen kaipaa toisen luo (Steinbeck, Frank, Verne, van de Velde, Narayan, Labarde, Hemingway, Kettu, Gavalda). Eikä kenen tahansa, vaan jonkun tietyn erityisen toisen ihmisen, vaikkei se ensinäkemältä olisi ollutkaan ihan erityinen. Nuorisolle aina välillä toistelen vinosti hymyillen, että hormonitoiminta on hyvä asia, ilman sitä ei olisi elämää, vaikka rajansa kaikella. Mutta niin se on. Silloinkin, kun nurkissa räjähtelee, toinen ihminen on paras lohdutus, ja lapsia syntyy sivutuotteena. Vai onko niin, että silloin, kun on sota tai ainakin hankalaa, ihminen helpommin myöntää kaipaavansa toista? Sillä on suurempiakin ongelmia kuin se, onko toisella tarpeeksi hyvä maku jonkun asian suhteen tai onko se tarpeeksi kunnianhimoinen tai muuten juuri täydellinen. Sille riittää / se ymmärtää olennaisimmaksi, että toinen on hyvä ihminen ja sen kanssa on hyvä olla.

Lukuunottamatta Verneä, jonka kirjassa ihana tyttö ei päässyt seikkailulle mukaan, kaikissa muissa teoksissa puhutaan naisista, jotka kokevat tekevänsä normeista poikkeavia valintoja. Oikuttelevassa bussissa on liuta eri tavoilla itsenäisiä, matkustavia naisia; Anne on ikänsä ja syntyperänsä puolesta toisenlainen kuin muut; van de Velde kuvaa niitä ristiriitoja, joita katolisessa maassa tai ylipäätään nykyajasta poikkeavassa moraali-ilmastossa elävät naiset ja miehensä joutuvat käsittelemään halutessaan rajoittaa lapsilukuaan – tai kun hedelmällisyyshoidot eivät vielä olleet arkipäivää (vähättelemättä mitenkään aiheeseen nykyäänkin liittyvää ristiriitaisuutta!), ja Narayan jatkaa samaa linjaa; Labarde kuvaa kerta kaikkiaan maskuliinisia valintoja tekeviä liikenaista, jolla on suuri sydän ja pokkaa vastustaa ihannetta, jossa nainen mukautuu miehensä jatkeeksi; Hemingwayn naispääosa saattaa haluta rakastumisissaan mukautua miehensä jatkoksi, mutta ei todellakaan kysele siihen lupia. Ketun tarinassa päähenkilö on alusta asti leimattu oudoksi ja ulkopuoliseksi. Gavaldankin toisessa tarinassa nainen ei kuulu joukkoonsa. Iät ja ajat on näitä naisen tavallisuuden ja poikkeavuuden rajoja siis haettu. (Harmi, etten lukenut tässä yhteydessä vaikka Austenia tai Woolfia!)

Ainoa asia, joka tuntui eksoottiselta näissä kirjoissa, oli ajatus siitä, että lasten kuuluminen tavalliseen elämään oli normi. Ei kukaan näissä tainnut julistaa, ettei halua isäksi tai äidiksi. Ei semmoisia valintoja tehty. Ei voitu tehdä. Tai jos tehtiin, takana oli jotain dramaattista. Samoin: jos lapsi oli tullakseen, sen aikaansaajat tiesivät, ettei ollut muuta kunniallista vaihtoehtoa kuin pysyä yhdessä. Kunniattomuus oli jotain ihan muuta kuin yolo tai #koskamävoin, koska seuraukset kestivät koko lopun elämää. (Toisaalta niin myös kunniallisuuden: jos huomasit liian myöhään, että olit raskaana ja menit siksi naimisiin hullun tappajaidiootin kanssa, niin siinäpä sitten olit. Ei ollut avioeron saaminen näin ”helppoa” ennen vuotta 1987. Ja susi- eli avoparina eläminen oli vielä 20 vuotta sitten mainitsemisen arvoinen asia, nyt se muistetaan vain, kun isyys pitää tunnustaa tai avoeron tullen omaisuuden omistajan osoittaminen käy hankalaksi.)

Eli jos jotain olen tänä talvena oppinut maailmasta kirjallisuuden kautta, se on tämä: raskauden ehkäisy, jonka piti olla tae tasa-arvosta sukupuolten kesken, on tuonut viimeisen puolen vuosisadan aikana hirvittävästi lisää vaihtoehtoja ja samalla monimutkaistanut elämää uskomattoman paljon. Muuten on edelleen kysymys lähinnä sodasta, rauhasta ja rakkaudesta.

Jaahas.