Reviiri
Onko tämä luonnonlaki?
Tytöt ovat ulkona Mummun valvovan silmän alla, kun tulen kotiin. Sovitaan, että vaikka valvova silmä lähteekin sisälle, voivat jäädä hetkeksi, kunhan muistavat pysyä pihassa. Äiti menee nyt joka tapauksessa sisään kotiutumaan. Noin kaksi ja puoli minuuttia sen jälkeen, kun olen saanut takin päältäni, laittanut veden keittymään, avannut lehden ja huokaissut, tytöt rymistävät sisään.
Isä pötköttää sohvalla silmät suljettuna, minä yritän olla näkymätön ja vetäytyä salongin puolelle kupposeni ja lehden kanssa. Vaikka asemat olisivat päinvastaiset, kumpi vanhemmista saa takuuvarmasti osakseen kahdet samanaikaiset mutta eri sisältöiset papatukset päivän tapahtumista, kumpi?
No minä!
Mikä on ihanaa. On ihanaa, että ne haluavat kertoa, ja kyllä minä haluan kuunnella. Haluan painaa mieleeni sen, miten toinen kysyy: ”Oliko sulla äiti kiva töipaiva?” ja kertoo kalvahaalaista, jonka hetken päästä ymmärsin oikein karnevaaliksi, ja miten toisen raporteissa alkaa kuulua joku esiteinimäinen sävy. Niissä on jo itsenäisiä suunnitelmia ja pohdintoja siitä, miten asiat tulevat vaikuttamaan toisiinsa. Ja hurjan paljon molempien äänessä ja olemuksessa on vaatimusta tulla nähdyksi ja kuulluksi ja kuka sellaista pystyy torjumaan?!
Ja silti voi niin olen samanaikaisesti kateellinen Miehelle, joka tuskin pystyy samassa papatuksessa nukkumaan, mutta ainakaan ne ei kiipeile sen päällä, vaan se saa pitää fyysisen reviirinsä.
Ymmärrättehän, miten hyvin sitä ymmärrän, kun tyttöjen nukkumaan mentyä haluan puhua sille sohvalla aikuista, enkä keskity olennaiseen, ja se kääntää viiruksi painuneen katseensa hitaasti minuun ja artikuloi pehmeästi ja selvästi: ”Ole. Hiljaa.”
