Olitteko uimassa tänään puolenpäivän aikaan?

Joo niin mekin.

Kuulitteko sen hirvittävän ulinan?

Joo niin mekin. Se lähti kolmevuotiaasta, joka oli meidän mukana. Se totteli kyllä, kun sanoin, että nyt täytyy lähteä, mutta aloitti sen väsyneen yksivuotiaan ulvonnalta kuulostavan protestinsa heti altaasta noustua, jatkoi läpi suihkutilojen ja pukuhuoneen, parkkipaikan ja koko matkan kotiin. Kunnes totesi uhmaavasti että ”mä meen sitte Mummulta pyytää keksii” ja hyppeli onnellisena takapihalle, jossa ei enää tuskasta ollut tietoakaan.

Ulvonta koostui epämääräisesti äännetyistä repliikeistä, kuten ”uimaan vielä”, ”en haluu lähtee täältä”, ”mennään uimaan”, ”ei mennä kotiin”, ”kylmä”, ”pyyhe”, ”mennään takas” ja jälleen ”uimaan vielä”.

Kanssaäiti lohdutti suihkussa kivasti kaikuvan, korvia huumaavan huudon keskellä, että tämähän kuitenkin on positiivinen ongelma, että kivahan se on, että lapsi on innostunut jostain. Kiitos siitä 🙂

Onneksi oltiin autolla liikenteessä, muuten olisi keskustassa väki saanut kollektiivisen päänsäryn loppupäiväksi. Mutta olen ilmeisesti treenannut hermojani jo tarpeeksi, koska ihan oikeasti tilanne alkoi naurattaa jo ennen kotipihaan pääsyä!

Enkä räjähtänyt lapselle. Enkä jättänyt sitä hätääntymään. En silti ihan saman tien aio palkita huutajaa uudella uimahalliressulla, koska pelkkä tuskainen muisto saattaa lähiaikoina aktivoida itsessäni pienen ennakoivan hermostuksen.