Muistatteko Hittimittarin? Sori nuoriso, tämä on taas tätä osastoa… Joskus kahdeksankymmentäluvun lopulla näin ohjelmassa seitsemän-kahdeksanvuotiaan mielestä vähän pelottavan videon, jonka lopussa pörrötukkainen, tuskaisen näköinen nuori mies istui sähkötuolissa. Biisissä oli hurjuudessaan jotain melkein magneettista, mutta video oli jo liikaa. Joskus yritin miettiä, että mikähän se oli, mutta – tiedättehän, aikana ennen useampia televisiokanavia ja internettiä, paikallisradioiden vasta aloitellessa – enpä törmännyt.

Niihin aikoihin mulla ei ollut lempibändiä. Kissin Tears are Fallingia vedin tunteella, mutta yhtä hyvin suomalaisia iskelmärenkutuksiakin. Tädin lehtihyllystä opiskelin ulkoa jokaisen Suosikin sisällön, mutta koulussa pidin jonkun esitelmän Vivaldista. Selvää oli, että Dingo oli ollut jotenkin epäilyttävä pitsihansikkaista massahurmosta luodessaan: muistan edelleen elävästi hiekkalaatikolla autoja työnnellessämme käymämme keskustelun päivänä, jona uutisissa kerrottiin, että Dingo on hajonnut, ja joka päättyi yhteistuumaiseen toteamukseen, että hyvä oli, että hajosi. En tunnustanut, että Nahkatakkinen tyttö oli musta silti tosi hyvä biisi. Olin kaikkiruokainen, mutta pitkä tukka ja nahkatakki oli minusta muusikon katu-uskottavuuden edellytys jo alle kouluikäisenä.

Vietimme joulua 1990 uudessa kodissa ja minä sain lahjaksi radion, jossa oli kaksi kasettipesää. Ikätoverit ymmärtävät, mitä se tarkoitti: vapautta muodostaa oma maailmankuva musiikin tallentamisen kautta. Radio – RadioMafia – oli päällä aina, kun olin kotona, ja aina, kun tuli hyvä biisi, oli mahdollisuus iskea sormi rec-nappiin ja toinen playhin ja täyttää tyhjää kasettia juuri minun mieleni mukaisella musiikilla. Se oli kovaa työtä! Spotify-soittolistojen luominen… pah. Itselle uusia bändejä löytyi radiota kuuntelemalla ja itseä kiinnostavien bändien haastatteluja lukemalla ja kuuntelemalla, ja aina, kun ne mainitsivat jonkun itseään inspiroineen muusikon, se kannatti painaa korvan taakse ja yrittää etsiä levy kirjastosta tai kaupasta tai bongata se oikeaan genreen keskittyneestä ohjelmasta. Sitten pidettiin silmät auki ja tutustuttiin ihmisiin, joilla oli tutun bändin paita tai hihamerkki ja kuultiin uusilta tutuilta lisää muista hienoista bändeistä.

Loppukesästä 1991 radiossa ei juuri muusta puhuttukaan kuin Guns N’ Roses -yhtyeen käsittämättömästä ratkaisusta julkaista kaksi kokopitkää albumia samana päivänä ihan pian. Vanhoja biisejä soitettiin ja tykkäsin niistä ja tajusin, että yksi niistä oli se sama sähkötuolibiisi, joka nyt iski esiteini-ikäiseen ihan uudella terällä. Upposi. Syyskuun puoliväliin mennessä olin saanut isäni uskomaan, että molemmat levyt on ostettava. Kyllä tuli rahalle vastinetta kuulkaa: en muista kuinka monta kuukautta putkeen kuuntelin niitä päivittäin. Halusin tietää, mistä biiseissä puhuttiin, joten opettelin. Ei olisi minusta tullut enkunopea ilman Gunnareita. Ymmärsin aikaisessa vaiheessa, että meidän oma Hanoi Rocks oli ollut tärkeä innoittaja Kaliforniaan päätyneille janareille. Ei olisi minusta tullut maailmankansalaista ilman Gunnareita. Bändin haastatteluja lukiessa kärsin jäsenten rinnalla lehdistön typeristä otsikkovalinnoista. Ei olisi minusta tullut kriittistä mediankuluttajaa ilman Gunnareita. Monenlaisista asioista tulin muodostamaan Guns N’ Rosesin kautta mielipiteen, sellaisista, jotka eivät muuten olisi minun elämääni kuuluneet mitenkään. Muistan, kun istuin pienen tauon jälkeen Maijun keittiössä ja kerroin, että olin tutustunut tässä välissä tämmöiseen bändiin, ja että musta tuntui, että mä tiedän niistä ihan valtavasti asioita, mutta niitä ei oikein voi laittaa sanoiksi, ja olin vähän nolona, mutta kuitenkin kovin pakahtumaisillani. Tiesin, että maailma oli muuttunut.

Kovasti olin menossa niitä katsomaan, kun tulevat Suomeen seuraavan kerran. No eivätpä sitten enää tulleet, ei tämän elämän aikana, sanoivat kaikki. Slash sentään kävi, mutta kyllähän sitä kuitenkin jää miettimään, että mitä jos.

Niin että Hämeenlinnassa nyt sitten todellakin nähdään.