On kaksi syytä, miksi otsikoin tätä sarjaa ärsyttävästi kuukausilla.

Ensimmäinen on se, että se häivyttää vertailun, ainakin toivon niin: tämä lapsi ei ole mikään mittapuu kenellekään muulle kuin itselleen, ja häntä itseään varten nämä jutut kirjoitan. Jotta jonain päivänä muistaisin kertoa ne hänelle.

Toinen syy on se, että aika pysyy perspektiivissä. Vauvan äitinä ajan kuluminen oli ihanaa ja kamalaa: päivät kuluivat yleensä liian hitaasti ja yksitoikkoisesti, jotta niistä kaikessa vaipanvaihdossa olisi osannut joka hetki nauttia, mutta kun ensimmäinen ja sitten seuraavat kuukaudet tulivat täyteen, iski melkein hätä. Ainutkertaiset hetket olivat ohi! 38. ikäkuukauden alkaminen ei enää ole yhtä dramaattinen hetki, mutta muistuttaa silti siitä, ettei tuo lapsi sittenkään ole ollut tuossa aina tuommoisena, vaan ylipäätään olemassa aika rajallisen ajan.

Ei ole ihan tuulesta temmattu se, että kotihoidon tukea maksetaan juuri siihen asti, että lapsi täyttää kolme, tai että alle kolmivuotiaiden harrastuksissa on oma aikuinen mukana. Tämän ikäinen on ainakin meillä juuri nyt yläkerrassa leikkimässä isosiskonsa kanssa, vauvaa ja äitiä: Nyt nää menis sinne sinne sinne ulos, sopiiko? Se tulis äitin kans, se vauva, jooko? Jooko et noi ois mummo ja vaali? Tää tulis yökylään, koska tää olis isosisko. Mä pakkaan mun leppuni! Ne asuis tääl Jokelassa. Nyt olis ilta, sopiiko?

Se käy halaamassa ja pussaamassa ja tykkää istua sylissä jonkun aikaa, mutta ei pitkään, koska ajatuksia pukkaa jatkuvalla syötöllä ja tekemistä on paljon. Jos vielä joku aika sitten valitin, että se roikkuu mussa kiinni koko ajan – herranjestas, se on ollut ilman ah niin tärkeää tishiäänkin jo kohta vuoden – niin nyt ei kyllä. Se kyllä sopii mulle. Mulla ei missään tapauksessa ole tarpeeton olo, koska tuon ikäisen kanssa täytyy edelleen olla saapuvilla, vaikka se osaakin ottaa itse juotavaa ja käydä vessassa ja pukea ja riisua ja lähestulkoon kokatakin. Vielä muutaman vuoden se tarvitsee aikuista aamuisin ja iltaisin päästäkseen kavereidensa luo, ja meidän vastuulla on joka tapauksessa sen turvallisuus ja ravinto ja lepo. Ja ihmisten tavoille opettaminen.

Mutta kyllä se yhtäkkiä on taas ihan uusi versio itsestään, vaikka onkin edelleen meidän Kelttu. Tämä tarinoi ja kyselee ja päättelee ja muistaa ihmeellisen kaukaisia tapahtumia, eikä sitä kannata yrittää huiputtaa, koska se yhdistelee salamannopeasti eri tietonsa ja kysyy sitten, että miten niin. Se haluaa auttaa, paitsi sitten kun se toteaa vähän nenäkkäällä nuotilla että ”ei mua huvita”. Se reetuaa isosiskonsa todellisista ja kuvitteellisista tekemisistä ja kitisee, ja kuittaa omat vahinkonsa sanomalla aurinkoisesti ”anteeksi!” Iltasatua lukiessa se osaa tarinat ulkoa ja täydentää lauseet, se puhuu kauniisti ja harjoittelee keskusteluja.

Voi sydän.