Vanhemman tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton. Sen pitää huolehtia lapsesta niin, että sillä on mahdollisuus syödä, levätä ja leikkiä tarpeeksi ja turvassa, mutta toisaalta sen pitää uskaltaa päästää lapsi kokeilemaan ja seikkailemaan, koska mitään uutta ei opi, jos ei voi ottaa pientä riskiä. Jonain päivänä lapsesta pitää päästää kokonaan irti, eikä sitä uskalla tehdä, jos ei ole aikaisemmin opetellut päästämään irti vähän kerrallaan.

Nyt mietitte, että mihin tämä lätinä johtaa.

Päiväkodissa oli lokakuussa vesirokkoa. Koska olin jo kerran hoitanut vesirokkolapsen, en ensin reagoinut. Sitten tajusin, että ollaankin jo toisella kierroksella, että hetkinen, tämähän täytyy käydä läpi uudestaan, että mitäs nyt pitikään… Tartutus! Vesirokko pitää sairastaa pienenä, koska jos se tarttuu vasta vanhemmalla iällä, on kuulemma helvetti irti. Kyllä. Nyt leikkitreffeille sairaiden kaverien kotiin. Ensi viikolla ehkä? Äh, kun kaikille on tauti tarttunut päiväkotiympyröissä, niin eikö se nyt Kerttuunkin tartu ilman suuria manöövereitä..? Ja nyt tauti on ohi.

Olinko paha äiti, kun en aktiivisemmin hankkinut lastani sairaaksi?

Onneksi luonto yleensä tasaa tilejä.

Sisko on virittänyt parvisängyn reunaan roikkumisliaanin. Sisko ja sen kaveri lähtevät alakertaan ja Kerttu jää protestoiden yksin yläkertaan. Äiti kahvittelee ystävän kanssa ja pyörittelee silmiään lapsen vikinöille. No niin, sehän hiljeni ja on ihan tyytyväinen. Kuluu rauhallinen hetki. Sitten kuuluu kamala töminä kun noin parikymmentä kiloa jotain kierähtelee rappusia alas. Äiti sinkoaa itsensä keittiön puolelle.

Päivää aikaisemmin äiti oli kieltänyt tyttöjä painimasta tai ylipäätään leikkimästä huoneen ovensuussa, koska rappusten ylätasanne on heti siinä, ja jos huonosti käy, joku kompastuu ja kaatuu rappuset alas. Siksi leikki siirtyi huoneen puolelle ja liaani kiinnitettiin keskemmälle. Isojen tyttöjen kanssa homma pysyi jotenkin hanskassa, mutta niiden kyllästyttyä kolmevuotias on yksin vähän pulassa. Liaani on pikkusiskolle liian korkealla. Näppäränä tyttönä se vetää liaanin viereen satulatuolin, jonka alla on pyörät. Mutta voi! Tuoli on liian korkea! Kun Kerttu punkeaa itseään tuolin päälle, se lähtee liikkeelle kohti oviaukkoa, törmää seinän kautta rappusiin, tömisee alas ja osuu yhdellä pyörällä varustetulla jalallaan lujaa päin keittiön seinää. Siihen tulee aikamoinen reikä.

Onneksi lapsi jäi yläkertaan. Pelästyi, varsinkin äidin pelästymisen ja sen kuvailemien kauhuskenaarioiden jälkeen, ja kertoi tämän jälkeen aina yläkertaan lähtiessään, ettei aio koskea siihen tuoliin enää.

Toinen onni onnettomuudessa on se, että nyt on kova motivaatio ottaa käyttöön edellisviikonloppuna tarjouslaarista hankitut tapetit. Ehkä nämä eivät odota seinään pääsyä yhtä kauan kuin salongin tapetti?