Pyörän soittokellosta lähtee pelkkää rohinaa. Hidastan ennen kuin huikkaan edessä vierekkäin kävelevälle pariskunnalle, että ”mun kello on rikki, anteeksi, mut voidaanko tulla tästä?” Ohituksen jälkeen Kerttu kysyy, keitä ne oli. En tuntenut, sanoin, mutta paljastin vielä, että kyllä ihmisille voi puhua, vaikkei niitä tunne.

”Voi vaikka sanoa että mulla on Veela, niinkö?” ”No joo, tai voi ihan vaan sanoa, että moi, mun nimi on Kerttu. Sitten se toinenkin sanoo moi, ja jos ei se kerro ite sen nimee niin sä voit kysyä et mikä sun nimi on. Sillai sitä sit tutustuu ihmisiin.” ”Ahaa.” Kuuluu raksutusta pienistä aivoista. Ai että! Kolmevuotias on viime aikoina kovasti halunnut mukaan tilanteisiin, joissa on ihmisiä. Kainalosta käsin maailmaa pitkään tutkaillut ihmisenalku on itsenäisesti seurustellut Mummun sisarten ja ystävien kanssa, mutta nyt äidinkään seura ei enää tee täysin sanattomaksi. Luotettavan tuntuisille, vaikka harvemmin tavatuille ihmisille, kuten rouva S:lle, voi alkaa tilittää Herra Hakkarainen seikkailee -näytelmän kohokohtia melkein tuosta vain.  Sitä kiinnostaa tietää, miten kuuluu olla: eilen Lyseon vanhassa ja kauniissa portaikossa se kysyi heti: ”Pitääkö täällä kuiskata?” Nyt. Nyt on se hetki, kun ihmislapselle kerrotaan, että toisen ihmisen kohdatessa sille kuuluu olla ystävällinen, ja muut ihmisten kanssa seurustelun säännöt.