Viimeinen etätyöpäivä (huom: ei enää edes opetukseton, eikä missään tapauksessa vapaa päivä) tänä vuonna, ja aloitin sen riemukkaasti. Tehtävälista oli pitkähkö, mutta luulot suuret. Eilen tajusin töissä, että selviydyn sittenkin jakson vaihtumisesta hengissä, joten olin täynnä tarmoa.

Ihan ensimmäiseksi imuroin, koska olin kotona. Sitten siirryin työpisteeseen. Vastailin ensimmäisen tunnin ajan opiskelijoiden viesteihin ja ohjailin, eli ehkä en sentään opettanut, mutta kovasti kuulkaa Wilma ja Whatsapp ja www viuhuivat. Sitten viilasin esitykseni iltapäivän kokoukseen. Sitten en enää ehtinytkään muokata kokkien ja tarjoilijoiden tehtäviä ihan loppuun asti, mutta jonkun matkaa kuitenkin. Sitten alkoi Skype-kokous.

Kerroin tyttärelle jo aamulla, etten ehdi häntä vastaan koululle, koska on kokous. En myöskään missään vaiheessa muistanut avata ovea lukosta, ja niinpä kesken esitykseni ovikello alkaa soida raivokkaasti. Keskeytin juttuni ja suljin mikin ja juoksin avaamaan, pyytelin anteeksi ja muistutin, että olen kokouksessa, että hys vielä hetki. Juoksen takaisin koneen viereen ja jatkan. En tajunnut edes pyytää anteeksi.

Minuutin kuluttua lapsi tulee uteliaana viereen, kiskoo tuolin irti pöydästä, avaa repun vetoketjun, nostaa kolistellen kirjat pöydälle ja kahisuttaa papereitaan, valmiina esittelemään äidilleen päivän saldon. Äiti mulkaisee, sulkee mikin ja toistaa, että on kokouksessa, että nyt ei voi tulla tähän viereen! Lapsi poistuu loukkaantuneena olohuoneeseen.

Kokouksen jälkeen saan kritiikkiä: ”Aina kun sul on tämmönen päivä sä teet jotain töitä! Mikset sä vaan voi olla mun kaa?”

Varsinaisilla työpaikoilla ja työhuoneiden ovilla on tarkoituksensa. Työmatkat saavat silti äidin uhmaamaan näitä funktioita, vaikka työnteko välillä menisikin säätämiseksi.