Eilen illalla, saatuamme toisenkin puolen post-flunssayskästereotyttäristöstä vakuuttumaan levon tarpeesta lähestyvä arki mielessä pitäen ja poistumaan yläkertaan, huokasin Miehelle, että olisi varmaan pitänyt ymmärtää, että oli sittenkin yhdelle päivälle liian paljon ohjelmaa. Mies totesi, että meinasi sanoa, muttei viitsinyt, kun en olisi kuitenkaan mitään tehnyt eri tavalla. Oikeassa oli.

Aamupäivällä oli päiväkodin vaihtis-tapahtuma (tuo turhat, vie tarpeelliset, rahaa ei liikutella), mikä oli hienoa ja kivaa, meitä on hyvä jengi! Mutta olisi pitänyt ottaa ja reippaasti poistua jo vähän ennen kuin lopulta lähdin, siinä kohtaa, kun alkoi levottomuus koputella. En vaan malttanut.

Kotiin palattua loputkin olohuoneesta oli maalattu, mikä oli hienoa ja kivaa, mutta aavistuksen haikea olo oli, kun en päässyt telailemaan mukaan. Kun kaikkeen pitäisi saada tunkea näppinsä mukaan. Yritin kuitenkin tehdä jotain hyödyllistä ja saada Kertun nukahtamaan edes puoleksi tunniksi. En onnistunut.

Iltapäivän kohokohta oli herrasväki R:n synttärikombo, mikä oli hienoa ja kivaa, koska seura oli laadukasta, tarjoilut myös, ja lapset viihtyivät ongelmitta. Mutta minä huomasin vahtaavani vajaaunista Kerttua, enkä pystynyt täysin rentoutumaan. Enkä toisaalta vahtaamisesta huolimatta saanut lasta pysymään täysin vieraskoreana.

Kotona naputtelin vielä päiväkodin välivaatekimppatilauksen loppuun, askartelin samalla yhden tyttären kanssa ja kannustin toisen kuvataideharjoituksissa. Mikä oli hienoa ja kivaa. Mutta kyllä siis ihan kaiken energiani sain kulutettua päivän aikana.

On se hyvä että on maanantai! Täysi aikataulu kuuluu asiaan, ja työpäivän jälkeen voi reippaasti olla vaikka tekemättä mitään.